Rakkaalla lapsella on monta nimeä

keskiviikkona 11. marraskuuta 2009

Iäkäs, mutta varsin terävä savolaismummoni kysyi minulta eilen, mikä S:n nimi on suomeksi. Hymyillen vastasin, ettei sitä oikein pysty kääntämään, eikä sillä taida olla edes suomalaisvastinetta. Tavailin hitaasti S:n nimeä kirjain kirjaimelta, tavu tavulta, mutta lähtiessäni mummo käski kertoa terveisiä miehelleni. Taisi tuntua turvallisimmalta.

Joillekin sukulaisille ja tutuille S oli ennen minun "kaveri", nyt se on minun mies. Jotkut lausuvat rohkeasti savolaiseen suuhun sopimattoman nimen, ja jotkut siis tietoisesti välttävät sitä. Vaikka minkälaista variaatiota on kuultu, ja jokainen on tainnut löytää itselleen sopivimman tavan viitata tähän amerikkalaiseen. Se on hienoa.

Rapakon toisella puolella on vähän vastaava tilanne. Minun nimeä ei lausu oikein kukaan, ei edes S, ellei oikeasti yritä. Amerikkalaisille olen Ani, yhdellä n:llä. Se on jo kuitenkin aika lähellä totuutta; lähempänä ainakin kuin Annie tai Anya. Tai Onie (löytyi viimevuotisesta joulukortista).

Monesti ollaan käyty seuraavanlainen keskustelu, milloin kenenkin kanssa:

"So how do you pronounce your name again?"
"Anni."
"Ani?"
"Close enough."
"Close enough? Well that's not good enough! Aren't you mad people can't say your name correctly?"

Siinä vaiheessa selitän aina, miten olen tottunut siihen, eikä se oikeasti haitannut minua alussakaan. Ani on helpompi amerikkalaiseen suuhun kuin väen vängällä lausuttu Annnnnni (koska tuolta se sitten kuulostaa, kun niitä tuplakonsonantteja yritetään ääntää).

Nämä nimikeskustelut muistuttavat väkisinkin siitä, että ollaan tultu eri kulttuureista. Kotona en todellakaan ajattele eläväni amerikkalaisen kanssa, sehän on vanha tuttu S, mutta kodin ulkopuolella se on usein aika ilmeistä, monista eri syistä.

Itse tähän kansainväliseen parisuhteeseen on enemmän kuin tottunut, eikä se tunnu mitenkään erikoiselta, mutta voi kai se joidenkin mielestä olla vähän outoa. Ei välttämättä mitenkään "siistiä", mutta outoa ja erikoista, ehkä jopa mielenkiintoista.

Aluksi olin todella tietoinen siitä, että me erotutaan helposti joukosta esim. kaupassa, koska jutellaan englanniksi. Varsinkin pienen kotikunnan marketeissa vilkuilin vähän ympärilleni ja ehkä vain kuvittelinkin kaiken tuijotuksen, mutta silti minusta tuntui oudolta. Ehkä minua hävetti. Ehkä en halunnut ylimääräistä huomiota, vaikken sitä välttämättä edes saanut osakseni.

Totuus on, että kaupoissa kukaan ei ole tullut osoittelemaan sormella, eikä luonut inhottavia katseita.

Toinen totuus on, että baareissa on osoiteltu sitten senkin edestä, onneksi vain harvoin pahalla.

Kolmas totuus on, että USA:ssa vältytään tältä kaikelta, sillä emme erotu joukosta millään tavalla.

Neljäs totuus on, että S:lle tulee varmasti ikävä sitä, miten vieraat ihmiset tulevat juttelemaan parin kaljan jälkeen ihan vain sen takia, että he haluavat puhua englantia ja kysellä kultturieroista.

*****

Pssst... S on luvannut kirjoittaa ylös mietteitään Suomi-kokemuksista. Voipi olla, että postaillaan niitä vähän tännekin, ihan tasapuolisuuden nimissä.

Memento

sunnuntaina 8. marraskuuta 2009

Minä tiedän, että minulla olisi paljon aiheita, joista kirjoittaa blogiin. Keksin niitä vähän väliä, milloin missäkin. Ongelmana on se, etten niitä ideoita sitten myöhemmin enää muista.

Tälläkin viikolla muistan saaneeni monen monta ahaa-elämystä, mutta en siis muista, mistä ne elämykset saivat alkunsa, tai mitä ne sisälsivät. Melko varmasti ne liittyivät jotenkin kulttuurieroihin tai tulevaisuudenunelmiin (kuten melkein kaikki muutkin merkintäni), mutta sen tarkempia tallentumisia ei muistiin ole tapahtunut. Tympii.

Pitäisi varmaan alkaa kuljettaa mukana jotain muistivihkoa, johon voisi edes kirjoittaa avainsanoja ylös. Tässä muistamattomuudessa ärsyttää jopa päivittämisten vähyyttä enemmän se, etten oikeasti kykene muistamaan, mitä olen vain muutamaa päivää aiemmin innoissani ajatellut.

Pikkukisu kehrää sylissä isänpäivän kyläreissusta väsyneenä (vaikka nukkui kylässäkin melkein koko ajan). Itse yritän sulatella herkku(härkä)pihvejä ja palautella mieleen, mitä supertärkeää minun olisi pitänyt tämän tyhjänpäiväisyyden sijasta kirjoittaa. Ehkäpä muisti virkistyy, jos liitymme miehen ja isomman kisun seuraan sohvalle köllimään. Ehkä ei, mutta se kuulostaa muutenkin houkuttelevalta ajatukselta.

Palataan asiaan myöhemmin. Hyvää isänpäivää kaikille isille!

Kahdet häät ja yksi painajainen

sunnuntaina 1. marraskuuta 2009

Näin viime yönä unta meidän häistä. Niihin oli aikaa enää yksi päivä, eikä minulla ollut pukua, eikä edes kampaajaa varattuna. Ahdisti hieman.

Todellisuudessa aikaa on yli seitsemän kuukautta. Hääpuku on löytynyt ja on tekemistä vaille valmis. Aikaa kampaajalle ei ole, enkä ole edes miettinyt kampausta. Hääpaikka on varattu, menuja ja vieraslistaa mietitty.

Aikaa siis on, mutta kaipa tuo pikkupainajainen, joka kuuluu samaan sarjaan painajaisten kanssa, joissa on jouluaattoaamu ja kaikki lahjat ostamatta, kertoo siitä, että jotain voisi jo tehdäkin, ettei sitten tule kiire. Ensin tosin voisin ostella joululahjat valmiiksi, ettei jouluaattopainajainen toteudu. Joulu on kuitenkin vähän ennen häitä.

Amerikan-pirskeitä en ole suunnitellut yhtään. Edes päivämäärää ei ole lyöty lukkoon. Meidän pitäisi järjestää jotkin häidentapaiset juhlat, sillä suurin osa S:n sukulaisista ei lennä Suomeen "virallisia" kinkereitä varten.

Kaverit odottavat enemmänkin vain paluukekkereitä, ainakin eilisen Halloween-puhelun perusteella. Soitettiin Kansasin kavereille, joilla oli bilemeininki vasta aluillaan. Muutamat can't wait 'til you guys come backit kuultiin. Aww. En malttaisi odottaa minäkään, vaikka toisaalta en minä halua lähteäkään...

Minusta on tullut melkoinen rikkinäinen levy. Olen innoissani muutosta ja uuden elämän aloittamisesta, mutten ole yhtään innoissani siitä, että pitää lähteä pois tutuista ympyröistä. Olenkohan joskus sanonut niin ennenkin?

Kiva - kivempi - kivoin

maanantaina 26. lokakuuta 2009

Nyt kun pimeys on ottamassa vallan, minulla alkaa taas olla kovempi ja kovempi hinku rapakon toiselle puolelle. Hinku ei välttämättä johdu pimeydestä ollenkaan, vaan se vain korostaa epämieluisia asioita.

Tämä pienehkö kotikunta on kyllä ihan kiva, sillä perhe asustelee täällä ja työpaikkakin on lähellä, mutta tekemistä täällä joutuu kyllä vähän keksimällä keksimään. Siihen kun lisätään vielä se, että ollaan aika huonoja keksimään tekemistä, jos sitä ei ole nenän edessä tyrkyllä, niin tylsistyyhän sitä välillä.

Ai että olisi hauskaa, jos pääsisi oikein kunnon Halloween-bileisiin! Olisi kiva katsoa kavereiden kanssa amerikkalaista jalkapalloa sunnuntaisin; ei välttämättä itse lajiin kohdistuvan valtaisan kiinnostuksen vuoksi, vaan sen rennon yhdessäolon ja mukavan mässäilyn takia. Olisipa kiva myös käydä välillä syömässä ravintolassa. Olisi myös kiva, jos vaihtoehtoja olisi enemmän kuin yksi.

Notta onhan noita; asioita, joita odottaa innolla. Ihan kivointa kuitenkin olisi, jos osaisi ottaa täyden ilon irti tästä pimeästä syksystä, valoisasta keväästä ja lyhyestä kesänalusta, jonka vielä täällä vietän.

Ensi syksynähän mulla on sitten ikävä pimeää, kylmää, lunta ja niin edelleen.

Lapsenkengissä

sunnuntaina 25. lokakuuta 2009

Meidän elämä on pyörinyt melkein täysin pikkukaverin ympärillä. Se on todellakin tuonut valoa syksyyn, ja mikä parasta, tyyppi on melkoinen sylivauva. Professorin ikää (tarkka syntymäpäivä ei ole tiedossa) laskeskellessani tajusin, että pikkumieshän on suunnilleen yhtä vanha kuin meidän avioliittokin. Hassu sattuma. Aika lapsenkengissä tässä vielä siis ollaan.

Mitäs muuta? Byrokraattiset asiat ovat edistyneet sen verran, että S:n isä lupasi lähettää meille tarvittavia dokumentteja ensi kuun aikana, jotta saadaan ensimmäiset hakemukset sisään jo ennen joulua. Siihenkään ei loppujen lopuksi ole enää pitkä aika. Keväällä on edessä sitten mm. lääkärivisiitti ja haastattelu.

Palaan asiaan, kun asiaa oikeasti on. Nyt menen paijaamaan koko poppoota. Selällään köllöttelevää pikku-ukkoa ei voi vastustaa.




Syötyjä sanoja

tiistaina 20. lokakuuta 2009

Taisin joskus, ei edes kovin kauaa sitten, kirjoittaa, ettei voida ottaa edes kissanpentua, kun elämä on niin epävakaata tällä hetkellä tjsp. Blaa blaa. No, perjantain kyläreissulta kotiuduttuamme istuttiin tietokoneiden ääreen tarkistamaan Facebookit ynnä muut tosi tärkeät asiat. Tai siis niin minä tein. S oli saanut päähänsä jotain muuta.

Se päätti ottaa selvää USA:n vaatimuksista ja säännöksistä kissan maahantuonnin suhteen. Yksi tirrihän meidän pitää sinne vähintään kuljettaa. Kävi selväksi, ettei kisun vieminen maahan olekaan niin kovan työn takana kuin Eurooppaan päin. Kun mies varovasti kysyi, haluaisinko alkaa katsella kissanpentuja sillä silmällä, vastasin hetkeäkään epäröimättä myöntävästi.

Etsittiin sitten yöllä vapaalla jalalla olevia pikkukisuja netistä (en eksynyt sitä kautta kuitenkaan omaan blogiini, vaikka kissahakusanat ovat suosittuja taas olleetkin). Kellonajasta johtuen ei ryhdytty sen kummempiin toimenpiteisiin. Vielä.

S oli lauantaina aamuvirkku, ja ehti katsoa jo elokuvankin, ennen kuin tuli herättelemään minua. Se hoputti minua soittamaan läpi kaikki paikat, jotka olivat yöllä näyttäneet lupaavilta. Soitin ensin paikalliseen löytöeläinkotiin. Siellä oli kotia vailla kaksi kollia. Lähdettiin katsomaan.

Lähtiessä S painotti vielä erikseen, että sovitaan sitten kanssa, että sinä päivänä ei tuoda kotiin yhtään otusta, vaan katsellaan rauhassa. Ei otettu edes kantokoppaa mukaan, ettei tulisi houkutuksia. Tämä oli itsensä huijaamista oikein viimeisen päälle, sillä S oli sulaa vahaa jo ennen minua. Olisitteko itse voineet vastustaa tällaista naamaa?



Lumi ei oikein tykännyt uudesta leikkikaverista. Häntä pörhöllään sitä piti ihmetellä pitkän aikaa ja välillä vähän sähistäkin. Pikkuheppu ei onneksi välittänyt Lumin isottelusta yhtään, ja pian Lumiakin alkoi vähän kiinnostaa, josko tyypistä olisi riehumisseuraksi. Oli. On.

Jos Lumi ei ollut uudesta tulokkaasta aluksi kovin vakuuttunut, niin appiukko se vasta epäileväinen olikin. "So why do you need another cat?!" S sanoi tietokoneen ruudun toisella puolella puhisseelle isälleen, että ainakin hän itse tarvitsee pikkumiestä tuomaan valoa pimeään syksyyn. Minusta se oli hyvä vastaus.

Leikitään nyt vauvablogia sen verran, että kerron, miten yöt on nukuttu ihan itkemättä ja päivälläkin ollaan oltu kiltisti, koko porukka. Sisäsiistejä ollaan kanssa. Virtaa meidän 15-viikkoisessa näyttäisi jo piisaavan, joten jossain vaiheessa saattaa tulla suihkepullollekin tarvetta, jos tekemisen puutetta pitää alkaa purkaa vähän tarpeettomasti. Nyt se on kuitenkin vielä ihan kiltti piltti.


And Then There Was Four...

lauantaina 17. lokakuuta 2009


Professor Chaos a.k.a. Butters


Pieni ja vielä pienempi.

 
Happiness Is... - by Templates para novo blogger