Red Ring of Death and Quidditch

maanantaina 16. marraskuuta 2009

Meidän Xbox 360 on pikkuvisiitillä Saksassa. Kaikkien kyseisen konsolinomistajien kauhu, Red Ring of Death, ilmestyi boxin etupaneeliin vähän reilu viikko takaperin, ja homma oli sillä selvä. Siihen loppui mm. rockbandeily ja halottelu. "Onneksi" tuo ongelma on sen verran yleinen, että vian korjaaminen kuuluu laitevalmistajan, Microsoftin, takuun piiriin.

Minun elämäähän tuo ei juuri hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Toki haluaisin pelata vaikka mitä pelejä, koska en tällä hetkellä voi, vaikken yleensä kova pelailija olekaan. S otti tapauksen vähän raskaammin.

Mies ennakkotilasi kauan odottamansa pelin, jonka tiesi monen kaverinsakin hankkivan. Tämähän olisi tiennyt mukavia pelihetkiä (ts. guy time) yhdessä kaukana olevan kaveriporukan kanssa. Loota levisi asteittain perjantain ja maanantain välisenä aikana, peli saapui sopivasti keskiviikkona.

S oli ehkä vähän normaalia lyhytpinnaisempi, koska tuttu pakokeino koulustressistä oli otettu pois. Yksi tärkeä yhteydenpitoväline oli otettu pois, sillä esimerkiksi veljensä kanssa S on vaihtanut kuulumisensa nimenomaan Xboxin kautta. Tämän lisäksi kauan odotettu peli jäi pelaamatta. Varmasti potutti paljon enemmän, kuin mitä S antoi edes ymmärtää.

S keksi, että nyt olisi hyvä hetki harrastaa pitkästä aikaa lukemista. Se halusi ehdottomasti tilata meiltä puuttuvat englanninkieliset Harry Potterit (3 ja 4). Aivan ehdottomasti.

Onneksi olin tilannut ne jo viikkoa aikaisemmin S:lle joululahjaksi. Juuri tälläkin hetkellä mies makoilee makuuhuoneessa kirja kourassa. Taisi Xbox-tuska edes vähän lievittyä.

Minun tosin pitää nyt keksiä jotain uutta jouluksi kirjojen tilalle. Voihan tuska. :)

Kalenteri

perjantaina 13. marraskuuta 2009

Äiti antoi minulle tänään kalenterin, jossa työpaikan mainos sattuu olemaan marraskuun kohdalla, vuonna 2010, luonnollisesti. Äiti sanoi jotain, joka teki koko muutosta taas pikkuisen konkreettisempaa: "Ette ole enää silloin täällä."

Eipä olla ei... Seitsemisen kuukautta on lopulta todella lyhyt aika. S sai tänään työnantajaltaan (edelliseltä, tavallaan nykyiseltä ja ehkä tulevaltakin) todistuksen palkkatasosta ja olemassaolevasta työpaikasta. Tämän todistuksen voimme lähettää Helsinkiin suurlähetystön tutkittavaksi, jotta he näkevät, että S pystyy elättämään vaimonsa. The ball is (almost) rolling.

Tämähän on jo melkein todellisuutta!

Edit 15.11.2009 klo 15:13. Tarkemman tarkastelun jälkeen voin todeta, että firman mainos löytyykin syyskuun kohdalta, ei marraskuun. No, eipä olla enää silloinkaan Suomessa.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

keskiviikkona 11. marraskuuta 2009

Iäkäs, mutta varsin terävä savolaismummoni kysyi minulta eilen, mikä S:n nimi on suomeksi. Hymyillen vastasin, ettei sitä oikein pysty kääntämään, eikä sillä taida olla edes suomalaisvastinetta. Tavailin hitaasti S:n nimeä kirjain kirjaimelta, tavu tavulta, mutta lähtiessäni mummo käski kertoa terveisiä miehelleni. Taisi tuntua turvallisimmalta.

Joillekin sukulaisille ja tutuille S oli ennen minun "kaveri", nyt se on minun mies. Jotkut lausuvat rohkeasti savolaiseen suuhun sopimattoman nimen, ja jotkut siis tietoisesti välttävät sitä. Vaikka minkälaista variaatiota on kuultu, ja jokainen on tainnut löytää itselleen sopivimman tavan viitata tähän amerikkalaiseen. Se on hienoa.

Rapakon toisella puolella on vähän vastaava tilanne. Minun nimeä ei lausu oikein kukaan, ei edes S, ellei oikeasti yritä. Amerikkalaisille olen Ani, yhdellä n:llä. Se on jo kuitenkin aika lähellä totuutta; lähempänä ainakin kuin Annie tai Anya. Tai Onie (löytyi viimevuotisesta joulukortista).

Monesti ollaan käyty seuraavanlainen keskustelu, milloin kenenkin kanssa:

"So how do you pronounce your name again?"
"Anni."
"Ani?"
"Close enough."
"Close enough? Well that's not good enough! Aren't you mad people can't say your name correctly?"

Siinä vaiheessa selitän aina, miten olen tottunut siihen, eikä se oikeasti haitannut minua alussakaan. Ani on helpompi amerikkalaiseen suuhun kuin väen vängällä lausuttu Annnnnni (koska tuolta se sitten kuulostaa, kun niitä tuplakonsonantteja yritetään ääntää).

Nämä nimikeskustelut muistuttavat väkisinkin siitä, että ollaan tultu eri kulttuureista. Kotona en todellakaan ajattele eläväni amerikkalaisen kanssa, sehän on vanha tuttu S, mutta kodin ulkopuolella se on usein aika ilmeistä, monista eri syistä.

Itse tähän kansainväliseen parisuhteeseen on enemmän kuin tottunut, eikä se tunnu mitenkään erikoiselta, mutta voi kai se joidenkin mielestä olla vähän outoa. Ei välttämättä mitenkään "siistiä", mutta outoa ja erikoista, ehkä jopa mielenkiintoista.

Aluksi olin todella tietoinen siitä, että me erotutaan helposti joukosta esim. kaupassa, koska jutellaan englanniksi. Varsinkin pienen kotikunnan marketeissa vilkuilin vähän ympärilleni ja ehkä vain kuvittelinkin kaiken tuijotuksen, mutta silti minusta tuntui oudolta. Ehkä minua hävetti. Ehkä en halunnut ylimääräistä huomiota, vaikken sitä välttämättä edes saanut osakseni.

Totuus on, että kaupoissa kukaan ei ole tullut osoittelemaan sormella, eikä luonut inhottavia katseita.

Toinen totuus on, että baareissa on osoiteltu sitten senkin edestä, onneksi vain harvoin pahalla.

Kolmas totuus on, että USA:ssa vältytään tältä kaikelta, sillä emme erotu joukosta millään tavalla.

Neljäs totuus on, että S:lle tulee varmasti ikävä sitä, miten vieraat ihmiset tulevat juttelemaan parin kaljan jälkeen ihan vain sen takia, että he haluavat puhua englantia ja kysellä kultturieroista.

*****

Pssst... S on luvannut kirjoittaa ylös mietteitään Suomi-kokemuksista. Voipi olla, että postaillaan niitä vähän tännekin, ihan tasapuolisuuden nimissä.

Memento

sunnuntaina 8. marraskuuta 2009

Minä tiedän, että minulla olisi paljon aiheita, joista kirjoittaa blogiin. Keksin niitä vähän väliä, milloin missäkin. Ongelmana on se, etten niitä ideoita sitten myöhemmin enää muista.

Tälläkin viikolla muistan saaneeni monen monta ahaa-elämystä, mutta en siis muista, mistä ne elämykset saivat alkunsa, tai mitä ne sisälsivät. Melko varmasti ne liittyivät jotenkin kulttuurieroihin tai tulevaisuudenunelmiin (kuten melkein kaikki muutkin merkintäni), mutta sen tarkempia tallentumisia ei muistiin ole tapahtunut. Tympii.

Pitäisi varmaan alkaa kuljettaa mukana jotain muistivihkoa, johon voisi edes kirjoittaa avainsanoja ylös. Tässä muistamattomuudessa ärsyttää jopa päivittämisten vähyyttä enemmän se, etten oikeasti kykene muistamaan, mitä olen vain muutamaa päivää aiemmin innoissani ajatellut.

Pikkukisu kehrää sylissä isänpäivän kyläreissusta väsyneenä (vaikka nukkui kylässäkin melkein koko ajan). Itse yritän sulatella herkku(härkä)pihvejä ja palautella mieleen, mitä supertärkeää minun olisi pitänyt tämän tyhjänpäiväisyyden sijasta kirjoittaa. Ehkäpä muisti virkistyy, jos liitymme miehen ja isomman kisun seuraan sohvalle köllimään. Ehkä ei, mutta se kuulostaa muutenkin houkuttelevalta ajatukselta.

Palataan asiaan myöhemmin. Hyvää isänpäivää kaikille isille!

Kahdet häät ja yksi painajainen

sunnuntaina 1. marraskuuta 2009

Näin viime yönä unta meidän häistä. Niihin oli aikaa enää yksi päivä, eikä minulla ollut pukua, eikä edes kampaajaa varattuna. Ahdisti hieman.

Todellisuudessa aikaa on yli seitsemän kuukautta. Hääpuku on löytynyt ja on tekemistä vaille valmis. Aikaa kampaajalle ei ole, enkä ole edes miettinyt kampausta. Hääpaikka on varattu, menuja ja vieraslistaa mietitty.

Aikaa siis on, mutta kaipa tuo pikkupainajainen, joka kuuluu samaan sarjaan painajaisten kanssa, joissa on jouluaattoaamu ja kaikki lahjat ostamatta, kertoo siitä, että jotain voisi jo tehdäkin, ettei sitten tule kiire. Ensin tosin voisin ostella joululahjat valmiiksi, ettei jouluaattopainajainen toteudu. Joulu on kuitenkin vähän ennen häitä.

Amerikan-pirskeitä en ole suunnitellut yhtään. Edes päivämäärää ei ole lyöty lukkoon. Meidän pitäisi järjestää jotkin häidentapaiset juhlat, sillä suurin osa S:n sukulaisista ei lennä Suomeen "virallisia" kinkereitä varten.

Kaverit odottavat enemmänkin vain paluukekkereitä, ainakin eilisen Halloween-puhelun perusteella. Soitettiin Kansasin kavereille, joilla oli bilemeininki vasta aluillaan. Muutamat can't wait 'til you guys come backit kuultiin. Aww. En malttaisi odottaa minäkään, vaikka toisaalta en minä halua lähteäkään...

Minusta on tullut melkoinen rikkinäinen levy. Olen innoissani muutosta ja uuden elämän aloittamisesta, mutten ole yhtään innoissani siitä, että pitää lähteä pois tutuista ympyröistä. Olenkohan joskus sanonut niin ennenkin?

Kiva - kivempi - kivoin

maanantaina 26. lokakuuta 2009

Nyt kun pimeys on ottamassa vallan, minulla alkaa taas olla kovempi ja kovempi hinku rapakon toiselle puolelle. Hinku ei välttämättä johdu pimeydestä ollenkaan, vaan se vain korostaa epämieluisia asioita.

Tämä pienehkö kotikunta on kyllä ihan kiva, sillä perhe asustelee täällä ja työpaikkakin on lähellä, mutta tekemistä täällä joutuu kyllä vähän keksimällä keksimään. Siihen kun lisätään vielä se, että ollaan aika huonoja keksimään tekemistä, jos sitä ei ole nenän edessä tyrkyllä, niin tylsistyyhän sitä välillä.

Ai että olisi hauskaa, jos pääsisi oikein kunnon Halloween-bileisiin! Olisi kiva katsoa kavereiden kanssa amerikkalaista jalkapalloa sunnuntaisin; ei välttämättä itse lajiin kohdistuvan valtaisan kiinnostuksen vuoksi, vaan sen rennon yhdessäolon ja mukavan mässäilyn takia. Olisipa kiva myös käydä välillä syömässä ravintolassa. Olisi myös kiva, jos vaihtoehtoja olisi enemmän kuin yksi.

Notta onhan noita; asioita, joita odottaa innolla. Ihan kivointa kuitenkin olisi, jos osaisi ottaa täyden ilon irti tästä pimeästä syksystä, valoisasta keväästä ja lyhyestä kesänalusta, jonka vielä täällä vietän.

Ensi syksynähän mulla on sitten ikävä pimeää, kylmää, lunta ja niin edelleen.

Lapsenkengissä

sunnuntaina 25. lokakuuta 2009

Meidän elämä on pyörinyt melkein täysin pikkukaverin ympärillä. Se on todellakin tuonut valoa syksyyn, ja mikä parasta, tyyppi on melkoinen sylivauva. Professorin ikää (tarkka syntymäpäivä ei ole tiedossa) laskeskellessani tajusin, että pikkumieshän on suunnilleen yhtä vanha kuin meidän avioliittokin. Hassu sattuma. Aika lapsenkengissä tässä vielä siis ollaan.

Mitäs muuta? Byrokraattiset asiat ovat edistyneet sen verran, että S:n isä lupasi lähettää meille tarvittavia dokumentteja ensi kuun aikana, jotta saadaan ensimmäiset hakemukset sisään jo ennen joulua. Siihenkään ei loppujen lopuksi ole enää pitkä aika. Keväällä on edessä sitten mm. lääkärivisiitti ja haastattelu.

Palaan asiaan, kun asiaa oikeasti on. Nyt menen paijaamaan koko poppoota. Selällään köllöttelevää pikku-ukkoa ei voi vastustaa.