tiistai 27. elokuuta 2013

Millainen olin? 18.9.2009

Kellonviisarit matelevat perjantaille ominaiseen tyyliin. Vielä puoli tuntia töitä. Varmistan, että iltavuorolaiset tietävät, mitä illan ohjelmaan kuuluu, ennen kuin Scotty tulee hakemaan minut kotiin. Käyn vaihtamassa nopeasti metallinsiruiset vaatteet vähemmän vaarallisiin ja palaan autoon. Edessä olisi neljän tunnin ajomatka pohjoiseen.

"Did you remember to bring the present?" kysyn Scottylta kylmän hikikarpalon saattelemana, kun vaihdamme kuskin viestikapulaa puolessa välissä. Oli onneksi muistanut, häihin olisi ikävä mennä tyhjin käsin.

Meidän häitäkin pitäisi ruveta pikkuhiljaa pohtimaan. Tuntuu jotenkin nurinkuriselta suunnitella häitä, kun vihkisormus on kimallellut sormessa jo kaksi kuukautta. Häitä, oikeasti monikossa. Yhdet Suomessa, toiset Kansas Cityssä. Tuplastressi.

Viimeistä Suomi-vuotta on enää kolme neljäsosaa jäljellä, jos minun viisumiprosessi sujuu mutkattomasti. Yritän imeä Suomea ja suomalaisuutta itseeni jokaisella hengenvedolla, jokaisella salmiakinmakuisella nielaisulla. Päätän olla supersuomalainen, kun vielä voin. Saunon niin paljon, että selkänahka kärventyy ja syön ruisleipää ja Turun Sinappia niin paljon, ettei enää ikinä tee mieli.

Katson ohivilistäviä Pohjois-Pohjanmaan maisemia. Erinäköistä kuin meillä Savossa, mutta kuitenkin niin tuttua ja kotoista. Oulussa vilahtava Pohjanlahti tuo mieleen mukavia muistoja Vaasasta. Joskus on ikävä verrattain huolettomia opiskeluaikoja. Minulla taitaa olla jo nyt koti-ikävä.

Scotty miettii, näemmeköhän poroja, kun pääsemme Lappiin. Muistan miehen joskus tunnustaneen, että oli pienenä luullut porojen olevan satuolentoja, yksisarvisiin verrattavissa. Muistan, miten erilaisissa kulttuureissa olimmekaan lopulta varttuneet.

Tiedän sitoutuneeni muuhunkin kuin mieheen heinäkuisella maistraattireissulla. Sitouduin muuttamaan toiselle mantereelle, jättämään kaiken tutun ja turvallisen taakseni, jopa kasvattamaan mahdollisen jälkikasvun vieraassa ympäristössä. Jääkiekon MM-kisatkin on katsottava ilman Mertarannan selostusta.

Jännityksen ja pelonsekaisen tutinan lisäksi tunnen myös innostuksen ja onnellisuuden tärinää. Tässä sitä nyt ollaan, kaiken epätoivon jälkeen. Vieressä istuu tuki ja turva, täällä ja sitten siellä kaukana. Kyllä minä pärjään. Kyllä me pärjäämme.

Havahdun taas nykyhetkeen. Olemme perillä, sanoo navigaattori. Vastassa on hymyilevä, uunituore aviopari, toiset Emporian onnelliset. Tänä viikonloppuna juhlitaan, ja jos itketään, itketään ilosta.

2 kommenttia:

  1. Tuli oikein mukavat muistot mieleen, kun luin tuota! :) Se oli mukavaa (ja jännittävää) aikaa. Just tällä viikolla mietin, että kohta on 4-vuotis hääpäivä. Miten siitä on jo 4 vuotta? Äkkiä on aika mennyt! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Sanopa muuta! Time flies when you're having fun. :)

      Poista