Havahdun, kun joku nykäisee hihasta. "Anni, tule pelaamaan meidän kanssa polttopalloa!" Lupaan pelata seuraavalla välitunnilla, kun en ole varsinaisesti vastuussa viidestäkymmenestä lapsesta.
Jatkan kiertelyä. Kiellän paria poikaa, joiden temmellys alkaa mennä jo liian rajuksi.
Kirjoitusten tulokset jännittävät vähän. Pääsykokeet ja avoin tulevaisuus sitäkin enemmän. Nämä päätökset vaikuttavat koko loppuelämään! Miksi muut eivät näytä romahtavan kaiken tämän paineen alla?
Väistän leikistä karannutta palloa.
Poikaystävä lähtee vuodenvaihteessa armeijaan. Mitä, jos pääsenkin opiskelemaan ja joudun asumaan yksin vieraassa kaupungissa? En minä halua asua yksin, haluan asua kaksin. Mitä, jos en pääse opiskelemaan?
Kello soi, lapset sisälle. Opettaja istuu tänään luokan perällä, ja minä opetan kuutosluokkalaisille maantietoa. Tunti menee hyvin, vaikka olen itse tehnyt tuntisuunnitelman.
Välitunti. Suostun mukaan peliin, ja olen suosituin maalitaulu.
Olisin mieluusti jatkanut kotona oleskelua lukuloman ja kirjoitusten jälkeenkin, mutta kuukauden pesti kouluavustajana tekee ihan hyvää. Näyttää hyvältä ansioluettelossa ja tilillä. Näitä euroja tarvitaan Bulgariassa. Sekin vähän jännittää. Ensimmäinen ulkomaanmatka kahdestaan. Osataankohan me mennä lentokentällä oikealle portille?
Lapset riemastuvat, kun kellonviisarit osoittavat kotiinlähtöä. Minäkään en protestoi.
Kävelen raikkaassa kevätsäässä kotiin. Laitan poikaystävälle viestin. Pyydän anteeksi eilisiltaa. Tyhmää nahistelua, tyhmästä asiasta.
Kotona rapsuttelen rottia ja heittäydyn sängylle. Pitäisi lukea pääsykokeisiin, mutta ei kiinnosta. Avaan jo päänsärkyä aiheuttaneen poninhännän ja vapautan permanentista ja vaalennuksesta aikoinaan suuttuneet hiukset. "Näille on tehtävä jotain ennen lakkiaisia", ajattelen.
Se ahdistaa. Sekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti