tiistai 16. syyskuuta 2014

Joutsenprinsessa ja isoja tunteita

Sarjassamme "Eipä uskoisi, että reissussa oli kuusi kolmekymppistä (tai yksi tietty kolmekymppinen...)", eli vihdoinkin reportaasia meidän kelluntaretkestä. Kiitos muuten, Walmart, erittäin vikkelästä kuvien toimituksesta ja hyvästä asiakaspalvelusta. #sarcasm

Yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni tuli käymään meillä elokuussa, ja koska tämä oli jo neitokaisen toinen matka Kansas Cityyn, kaikki pakolliset paikalliset jutut oli jo nähty kertaalleen. Rapsuttelin hetken jos toisenkin päätäni yrittäessäni pohtia, mitä keskiläntistä kivaa voisi tehdä, ja sitten se iski kuin tornado kirkkaalta taivaalta -- float trip. Saatiin kuin saatiinkin pieni, mutta sitäkin innokkaampi porukka kasaan erittäin lyhyellä varoitusajalla, joten varasin meille telttapaikan tutulta leirintäalueelta Missourin, Arkansasin ja Oklahoman kulmilta.



Kun odotettu perjantai vihdoin saapui, pakkasimme pikkuisen automme niin täyteen, kuin oikeastaan oli mahdollista. Kun lapsi ja karvalapsi oli viety hoitoon, kolmen tunnin ajomatka Noeliin alkoi. Parin mutkan ja viivästyksen (lounasravintola ei ollutkaan lounasaikaan auki, ja Scotty halusi jälleen ajella jättitornadon runteleman Joplinin läpi) jälkeen pääsimme iltapäivällä leirintäalueelle, ja siellä odotti tämmöinen näky:

Ponitynnyri Kansas Cityn omaa Boulevard Wheatia.
Ensimmäinen ilta meni beer pongia pelaillessa, grillaillessa ja joessa lilluessa. Leirintäalue oli myöhäisen retkiajankohtamme vuoksi yllättävän hiljainen, mikä kyllä sopi meille senioreille. Sää oli mitä parhain, sillä päivällä oli kuuma ja yöllä sopivan vilpoisaa, joten ei tarvinnut nukkua saunassa, kuten normaalisti. Jokivesi oli mukavan lämmintä, mutta ei liian. Ainoa miinus tuli iilimadosta, joka imutteli polveni kanssa.

Seuraavana aamu alkoi hienosti Mimosoilla. Paitsi ei hienosti, sillä ostettiin halvinta mahdollista kuohuviiniä (vaikka etiketissä kyllä luki champagne...) ja halvinta mahdollista appelsiinimehua. Siinä vaiheessa, kun André-pulloa avatessani huomasin siinä olevan kierrekorkin, niin tiesin, että nyt oli lähtenyt vitosella laatutavaraa mukaan. Yäk.

Meidän bussi lähti kymmeneltä viemään porukkaa yläjuoksulle, joten pakkasimme kimpsut ja kampsut hyvissä ajoin kasaan ja suuntasimme lähtöalueelle. Siinä vaiheessa, kun meitä jo huudeltiin bussiin, huomasin, että aurinkorasva oli jäänyt teltan viereen. Ja aurinko porotti aika armottomasti. Juoksin lättäpohjaiset vesikengät jalassa yllättävän pitkän matkan takaisin teltalle, nappasin rasvat mukaan ja kipitin takaisin. Vain huomatakseni, että meidän lähtöä oli viivästetty, eikä olisi tarvinnut urheilla ihan täydellä teholla maha täynnä "Mimosaa".

Pääsimme lopulta matkaan. Meidän kuuden hengen porukka vei bussista paljon enemmän tilaa, kuin olisi ehkä pitänyt, sillä meillä oli mukana...

...joutsenprinsessa Beatrice...
...André-hai...
...ja veteraani, jo toista kertaa mukana ollut Leo. Arvatkaa, kenen idea. Kasvankohan koskaan aikuiseksi?
Matkaa oli edessä viisi mailia, ja muutama ensimmäinen erikoiskoe meni monen pysähdyksen taktiikalla. Syötiin lounasta (hei, tein mukaan pizzaa!), pelattiin beer pongia kylmälaukkujen päällä, kelluttiin lelujen kanssa, hypittiin silloilta/kiviltä/oksilta veteen. Helle helli, lämpöä taisi olla 35 astetta, ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Ei olisi voinut toivoa parempaa kelluntasäätä. Vesi oli matalalla, kuten odottaa saattoi, joten iso osa alkumatkasta menikin kahlatessa ja/tai kellukkeiden päällä rymytessä.

Jossain vaiheessa tajusin, etten ollut istunut vielä kertaakaan kumiveneessä, vaan matka oli taittunut puhallettavan joutsenen päällä tasapainoillessa vaihtelevalla menestyksellä, joten päätin itsepäisesti ja -kkäästi, että näin jatketaan koko matka, kahdeksan kilometriä, ja niin teinkin, lopulta kokonaiset kymmenen tuntia. Roikuin veneessä kiinni silloinkin, kun Beatricen maha sai kivikuorinnan matalikoissa. Sitkeä typy. Se joutsen siis.

Siinä vaiheessa, kun aurinko alkoi olla enimmäkseen puiden takana, ja matkaa oli jäljellä vielä ties kuinka paljon, epätoivo hiipi ylle varjon lailla. Ei vähiten sen takia, että Scotty huomasi nimettömänsä olevan sormusvapaa. Suomesta hankittu kihlasormus, samanlainen kuin minulla, oli tippunut jonnekin matkan varrelle. Jokeen.

Upouudet sormukset vuonna 2009.
Ensireaktiona teki mieli raivota miehelle, että enkös minä sanonut (jätin omat sormukseni kotiin), mutta kun huomasin, miten valtavasti Scottya harmitti, pidin suuni kiinni. Kaiveltiin kylmälaukut, kumiveneen pohja, kaikki kassit, eikä sormusta näkynyt missään. Se oli kadonnut.

Kun viimeinkin pääsimme leirintäalueelle, illan jo ihan tosissaan hämärtyessä, Scotty kävi jopa täyttämässä katoamisilmoituksen, vaikka tiesi ihan varmasti itsekin, ettei sormusta koskaan löydy. Miehen mieli oli todella matala, ja vaikka minuakin kismitti sormuksen kohtalo, niin osasin olla olkapäänä.

Kai minä sittenkin olen vähän aikuistunut, kaikista leluista, tekoviiksistä ja lapsettamisesta huolimatta, sillä parikymppisenä olisin kuohinut kadottajan.

Sormusepisodista huolimatta retki oli onnistunut. Kukaan ei palanut korpuksi, satuttanut itseään kivikoissa, tai esim. hukkunut. Kadonnut kultarinkula on kuitenkin lopulta aika pieni vahinko, vaikka harmittihan se. Paljon.

Scottyllakin on nykyään uusi sormus sormessa, ja mieli on parempi, vaikka sitä entistä ei tunnearvonsa vuoksi voikaan korvata. Onneksi tunteita ja muistoja voi kuitenkin liittää uuteenkin esineeseen.

Tämä on muuten soinut päässä jo monta viikkoa. Olkaa hyvä.

2 kommenttia:

  1. Kiitos kivasta päähänpistosta tai tornadon iskusta! :) Kiva näin kolmikymppisenä olla vielä neitokainenkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neitokaisiahan me. ;) Oli niin kivaa, kun kävit! :)

      Poista