Sarjatulitus blogin saralla jatkui joululomalla samaan tahtiin kuin oli alkanutkin. Kaksitoista merkintää kymmenessä päivässä, ja kaikki samasta aiheesta. Alla niistä kolme, ja samalla myös viimeinen kirjoitus ennen Atlantin ylitystä tähän suuntaan.
Ostin lomalla uuden tietokoneen, jolle tulikin keväällä (ja myöhemminkin) sitten ihan kiitettävästi käyttötunteja. Hirvittää ajatella, että maksoin siitä 1200 euroa, ja se on ollut pölyttymässä kaapin perukoilla jo monta vuotta. Kai se silti maksoi itsensä takaisin, kun sai meidät kannateltua kaukosuhdeaikojen yli olemalla päällä 24/7.
Nauratti muuten tuon dramaattisen uudenvuodenmerkinnän kohta "Ja sitten tuli Scotty ja pisti elämäni sekaisin juuri, kun kuvittelin sen olevan järjestyksessä". Minulla taisi olla aika väljähkö määritelmä sanalle järjestys...
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Perjantai 29.12.2006 klo 00:43
Se toimi sittenkin!
It's alive! Uusi kone toimii nyt moitteettomasti, netin kanssa ja ilman. Mikrotukihenkilön tempuista taisi sittenkin olla apua. Kiitos mikrotukihenkilö! Kyllä se asiansa osaa. Onneksi luurin toisessa päässä oli kääntäjäopiskelija, kas kun oma käyttöjärjestelmä on suomenkielinen, ja ohjeet tulivat englanniksi. Go team!
Tylsää. Scotty pakkaa kämpässään tavaroita kasaan äitinsä kanssa, joten ymmärrettävistä syistä hän ei jouda nyt leikkimään minun kanssa. Tylsää. Tylsää tylsää tylsää. Voisi tietty mennä vaikka nukkumaan, aamulla olisi tarkoitus mennä vähän sorvailemaan. Olisi kyllä todella ennenkuulumatonta mennä nukkumaan tähän aikaan. Heräisin varmaan neljältä. Ei auta muuta, kuin testata hypoteesi.
Viu viu, huono elämä. On aivan järkyttävä ikävä toiselle mantereelle. Nyt, vain parin viikon erossa olon jälkeen, huomaa varsin hyvin ikävän ikävimmät puolet. Ikävä tekee epäileväksi, ärtyisäksi, poissaolevaksi, masentuneeksi. Tottuisiko tähän? Jaksaisiko sitä, että toinen on käsittämättömän kaukana?
Jaksaisiko toinen?
Sunnuntai 31.12.2006 klo 01:54
It Was a Very Weird Year
Käytiin tänään Tuomaksen kanssa Vaasassa hakemassa tavaroita väliaikaissäilytyksestä pois. Pelattiin melkoista tetristä kamojen kanssa, mutta (melkein) kaikki mahtui kuin mahtuikin kyytiin. Nyt vähän väsyttää. Pitkä päivä, paljon kilometrejä.
Voisin taas kirjoittaa siitä, miten kova ikävä on. Voisin kirjoittaa siitä, miten jokaisen puhelun jälkeen haluan enemmän ja enemmän takaisin Kansasiin. Voisin kirjoittaa siitä, miten hurjalta tuntuu löytää tällainen yhteys jonkun kanssa, kun tietää, että olosuhteet ovat yhteistä tulevaisuutta vastaan.
Eihän meillä mitään tulevaisuutta pitänyt ollakaan, siitä puhuttiin jo heti alussa.
Silti tänään juttelin Scottyn isän kanssa puhelimessa niitä näitä. Isä oli ylpeä, kun äiti oli leikannut poikansa hiukset, ja nyt poika oli isän sanojen mukaan jo ihmisen näköinen. Isä kertoi, miten poika oli puhunut koko hiustenleikkuun ajan, miten minä pidän hänen pidemmistä hiuksistaan. Oli ollut huolissaan, että tykkäänkö uudesta kuontalosta.
Silti juttelin tänäänkin Scottyn kanssa moneen otteeseen, ensimmäisenä asiana aamulla ja viimeisenä illalla.
Tämä on luultavasti viimeinen merkintä tämän vuoden puolella. On kai syytä hieman summata tapahtumia yhteen. Vuoteen 2006 mahtui mukavia ja ikäviä asioita, mutta ennen kaikkea suuria muutoksia.
Ensimmäinen iso muutos oli se, kun tulin hyväksytyksi vaihtoon, ja piti alkaa valmistautua henkisesti uuteen syksyllä odottavaan tilanteeseen. Keväällä sitten loppui yli viisivuotinen suhde, jossa ei päällisin puolin ollut mitään suurempaa vikaa. Jos ei suju niin ei suju. En vaihtaisi niistä reilusta viidestä vuodesta päivääkään pois. Ne opettivat monia asioita, joita en koskaan olisi oppinut yksin. Silti tehtiin varmasti oikea ratkaisu, kun lähdettiin eri teille. Toinen Emporiaan, toinen Lontooseen. Suhteen päättyminen oli selkeästi vuoden 2006 suurin muutos, sitä kun oli ehtinyt tottua siihen, että toinen on koko ajan vierellä tallustamassa kohti yhteistä tulevaisuutta. Nyt on tilanne toinen. Elämästä tuli uudenlainen seikkailu. Oli opeteltava suunnistamaan yksin. Oli tutustuttava omaan itseen, kun ei enää voinut määritellä itseään toisen kautta. Se ei ole huono asia.
Emporia. Emporia Emporia Emporia. Nämä neljä ja puoli siinä pikkukaupungissa vietettyä kuukautta ovat kasvattaneet minua (monessa mielessä) enemmän ja nopeammin kuin mikään koskaan aikaisemmin. Kesällä tuli vastaan jo aivan uudenlaisia tilanteita uuden elämäntilanteen takia, mutta Emporia... Käykää ihmiset ulkomailla! Se avaa silmät, niin maailmantilanteen kuin oman elämänkin suhteen. Siellä oppii myös juomaan olutta ja puhumaan kieliä.
Ja sitten tuli Scotty ja pisti elämän sekaisin juuri, kun kuvittelin sen olevan järjestyksessä.
Enpä olisi vuosi sitten uskonut, että olisin tässä tilanteessa.
Enkä varmaan usko nyt sitä, millaisessa tilanteessa olen vuoden päästä.
Lauantai 6.1.2007 klo 02:24
Kivaa loppiaista
Vihaan pakkaamista. Vihaan sitä. Sen takia pakkaaminen jääkin aina ihan viimeiseen mahdolliseen hetkeen. Se seikka tietysti parantaa todennäköisyyttä unohtaa jotain tärkeää. Nytkin on pitänyt miettiä, mitkä asiat ovat täysin välttämättömiä olla mukana. Passi. Lentoliput. I-20-lomake. Lompakko. Tietokone. Paikallinen kännykkä. Vakuutusasiakirjat.
On outoa, että juuri kun on tottunut olemaan Suomessa, pitääkin (saakin) lähteä reissuun. Outoa, mutta sillai mukavalla tavalla. Ei kylläkään jännitä yhtään. Ehkä sen takia, ettei olekaan tavallaan lähdössä reissuun vaan "kotiin", tuttujen ihmisten luo, joista ainakin yksi on vallannut sydämestä aikamoisen kattohuoneiston. Jään kaipaamaan Suomessa perhettä, kavereita, Niilaa, Nökkää, Hitua, salmiakkia, jääkiekkoa, maailman parasta vettä, kunnon leipää. En jää kaipaamaan loskaa ja räntää, pimeyttä, jurottamista.
Käytiin tänään Tuomaksen kanssa kiertämässä isovanhemmat, ennen kuin minä lähden reissuun aamulla ja Tuomas armeijaan maanantaina. Mummon ja ukin luota lähtiessä isovanhukset jäivät viettämään perjantai-iltaa kyyneleet silmissä. Olivat niin ylpeitä. Se oli hieno tunne.
Tuomakselta lähti tänään aikamoinen kasa hiuksia. Velipojalla kun oli pidemmät hiukset kuin minulla. Nyt ei ole. Kyllä vähän kylmäsi leikata letti irti, mutta eipä siinä mikään auttanut. Jonkun sekin oli tehtävä.
Kyllä, Scottyn mainitsen nimeltä vasta nyt. Oli jopa vissiin jotain muutakin asiaa, ennen kuin pääsin taas lempiaiheeseeni. Ikävä on, lasketaan yhdessä jo tunteja. Tällä hetkellä jäljellä alle 44 tuntia jälleennäkemiseen. Jäljellä oleva aika menee minun osalta melkein kokonaisuudessaan autossa, lentokoneessa tai lentokentällä. Scotty taas on töissä noista 44 tunnista 24 tuntia. Kyl me tää handlataan.
Jatkan juttua sitten taas rapakon toisella puolella. Kiitos ja kuitti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti