Viime viikolla taivas putosi kovasti ihastuneen tyttölapsen niskaan. Tänään julkaisen parin seuraavan päivän mietteitä. Kirjoittaminen näköjään toimi jonkinlaisena terapiana, sillä blogimerkintöjä syntyi D-Dayn (dumppaamispäivä) jälkeen kuin sieniä sateella. Sisältö ei tosin paljoa vaihdellut.
Saattaisipa olla hieman toisenlainen kokemus lukea näitä juttuja, jos loppu (tai paremminkin uusi alku) olisi ollut erilainen. Ehkä pitäisin näitä tytönhupakon ylidramaattisina horinoina. Koska kuitenkin tykkään tuosta horinan kohteesta nyt kahdeksan vuotta myöhemminkin aika tavalla, luen näitä eräänlaisella kaiholla. Muistan, miten hajalla ihan oikeasti olin.
Taidanpa rutistaa Scottya erityisen lujaa tänään, kun mies tulee töistä kotiin.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Perjantai 19.1.2007 klo 10:35
Totta se on
Avasin aamulla varovasti silmät toivoen, että tämä kaikki olisi ollut pahaa unta. Sitten huomasin puristavani Scottyn antamaa pehmolelua, ja toissapäiväiset ja eiliset tapahtumat tulvivat mieleen. Totta se on.
Kävelen kuin zombi. Näytän zombilta. Silmänaluset ovat mustat ja turvoksissa. Käsivarressa minulla on valtava mustelma. Se on viime viikonlopun peruja. Scotty kun puraisi minua. Minulla ei ole ollenkaan nälkä, mutta pakko on syödä. Sitten kun syön, oksettaa. Sydänkin lyö epätahtiin. Zombi.
Sain eilen kotipuolesta sähköpostilla lämpimiä ajatuksia. Helpottivat kyllä. Sielläkin ollaan optimistisia. Itseltä se vaihe alkaa jo mennä ohi. Ehkä se, kun muut ovat optimistisia saa minut pessimistiseksi. Oon hankala. Haluan vain niin kovasti jutella Scottyn kanssa, vaikka en sääntöjen mukaan saisikaan. Haluan tietää, mitä sen päässä liikkuu. Omassa päässä ei tunnu kohta liikkuvan enää mikään.
Torstai 19.1.2007 klo 21:31
Järki ja tunteet tappeli. Kumpi voitti?
Jännä, miten tilanteet muuttuvat. Vielä muutama päivä sitten valitin, miten hankala keväästä tulee. Nyt olisin onnellinen, jos saisin edes jutella Scottyn kanssa joka päivä.
Lähetin sille tänään pitkän sähköpostin, vaikkei periaatteessa saataisi olla jatkuvassa yhteydessä. En vain ymmärrä, miten sellainen onnistuisi. Ensin viedään poikakaveri, ja sitten ei saisi edes olla läheinen ystävä. Tämä on niin sairasta. Melkoista kidutusta sanon minä. Se on kuitenkin se ainoa ihminen maaimassa, joka täysin ymmärtää, mikä tämä tilanne on. En usko, että pääsen tästä yli ilman sen apua.
Olen tänään jutellut mahtavien ihmisten kanssa. Ovat rakkaita. Ovat huolissaan minusta. Kyllä minä pärjään. Kaikesta selvitään. Monet haluaisivat nähdä tälle jutulle jonkun satumaisen lopun. Toinen puolikas minusta haluaa myös uskoa siihen, että tämä tarina päättyy sanoihin: ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Toinen puolikas sanoo, ettei niin todellakaan käy, ja parempi olisi yrittää väkisin antaa periksi. Järki vastaan tunteet.
Yksi kaveri sanoi toissapäivänä, että on seurannut minun blogia kuin Salkkareita konsanaan. No nyt tuli kunnon juonenkäänne, jota ei ehkä Salkkareiden käsikirjoittajatkaan olisi keksineet.
~~~~~
You become responsible, forever, for what you have tamed.
Lauantai 20.1.2007 klo 14:37
Laastari
Juteltiin vähän. Minua hymyilytti. Olen ihan liian tyytyväinen jutellessani tai ollessani sen ihmisen kanssa voidakseni päästää hänestä irti. Tai edes halutakseni päästää irti. Se sanoi, että sillä on ikävä. Se sanoi, että olen mahtava ihminen. Sanoi, että pärjään varmasti hyvin. Entä jos en halua pärjätä ilman häntä?
Näin viime yönä unta, jossa Scotty sanoi, ettei kaikkea toivoa ole vielä menetetty. Kaksikin unta. Sitten heräsin painajaiseen, jota kai voi todellisuudeksikin sanoa. Rutistin kissaa lujasti kainalossa. Tämä ikävä on aika suunnatonta. Kai tämä ajan kanssa helpottaa. Parempi olisi.
En pysty edelleenkään syömään. Ihan kuin joku olisi kuollut. Huono vertaus, tiedän, kyse ei onneksi ole mistään niin vakavasta, vaikka meidän yhteinen tulevaisuus tavallaan kuolikin. Repäistiin pois. En halua uskoa, että se on kuollut, eivätkä halua muut ihmisetkään. Tämä pitäisi pystyä nyt vaan hyväksymään. Ei oikein ole muuta vaihtoehtoa. Se ei kuitenkaan onnistu niin kauan, kun en halua myöntää totuutta.
Tiedän, että Scottylla on paha olo. Tiedän myös, etten juuri voi auttaa. Varmasti pahennan vain asiaa, kun lähettelen surkeita sähköposteja enkä edes yritä kuulostaa urhealta, mutta tarvitsen sitä miestä vielä aika paljon. Tarvitsen sen apua. Olen itsekäs. Tarvitsen sitä takomaan todellisuuden minun päähän. Oma kapasiteetti ei riitä käsittelemään tätä juuri nyt. Toisaalta tiedän, että Scottylla on menossa viimeinen viikonloppu kotona perheensä ja kavereidensa kanssa. En halua pahentaa tilannetta yhtään repimällä lisää haavoja auki, välitän siitä ihmisestä aika lailla. Pidetään laastareita paikoillaan vielä jonkin aikaa. Jutellaan sitten, kun ollaan siihen valmiita. Sitten, kun Scotty on saanut vähän jo muut asiat raivattua mielestään.
Vaikka nyt sattuu kovasti, en kadu yhdessä vietettyä aikaa yhtään. Tietääpähän ainakin eläneensä. Hyvässä ja pahassa.
Voi että, näitä on kyllä niin riipaisevaa mutta ihanaa lukea, nyt kun tietää että kaikki sitten kuiyenkin lopulta järjestyi. Viime perjantaina miulla tuli ihan tippa linssiin, niin todellisen tunteikasta oli että omien kaukorakkausvuosikokemuksien tuskan tunteneena voin vain kuvitella miten lamaannuttavan kamalaa olisi ollut jos en olisi saanut edes puhua rakkauteni kohteelle... mutta totta myös on, että nämä kokemukset ovat tehneet teistä (ja myös meistä vaikkeivät ne omat koettelemukset niin hard core-tuskaisia olleetkaan) vahvemmat parin, jota ei kyllä hevillä hajoiteta... ja se on mukava tietää se! Ootte ihania <3
VastaaPoistaAww... <3 Kyllä minä uskon, että jokainen kaukosuhteessa elänyt osaa arvostaa nykytilannetta ihan eri tavalla. Se, että toinen on lähellä, ei ole mikään itsestäänselvyys. :) Iso kiitos ihanasta kommentista!
Poista