Happiness Is...

Pet Peeves Part Deux

2012-01-29T12:16:00.000-06:00

Uutta kameraa on pitänyt tietenkin testailla liikkuvien objektien, eli meidän eläintarhan kanssa. Tässä vähän tuloksia.

Joulumuoria selvästi kiinnostaa kuvattavana oleminen.

...

En ala.

Moi, oon linssilude.

Ettekö isompaa löytäneet?

Mangusti ja kumppanit.

Koti on siellä, missä sydän on (ja muuta ällöä)

2012-01-26T13:48:00.000-06:00

Pilvin viimeisimmän blogimerkinnän innoittamana päätin vihdoinkin kirjoittaa siitä, mitä mielessä on pyörinyt vaatimattomasti vasta Suomen-reissun jäljiltä, eli laajempi tilannekatsaus tänne kotiutumisesta.

Aloitetaan vaikka kielestä. Vaikka englanti oli sujuvaa jo ennen tänne muuttoa, niin huomaan oppivani uusia juttuja ihan jatkuvasti. Kulttuurisidonnaisia sanontoja ja tapoja on tarttunut kiitettävästi/ärsyttävän paljon, ja tappelen ja vitsailen amerikaksi yleensä jo ihan ilman takeltelua, siinä missä ennen oli jäätävä ikävä särmikkäämpää ja kotoisampaa suomea. Se ensimmäinen kotimainenkaan ei ole tainnut kärsiä ihan siinä määrin, kuin joskus pelkäsin. Viikottaiset Skype-tuokiot äitimuorin kanssa auttavat ihan varmasti suomen ja savon ylläpidossa.

Sää. Tämä talvi on kuulemma lauhin miesmuistiin; luntakin on saatu yhteensä vasta ehkä sentin verran. Arvatkaa mitä, ei haittaa. Tänäänkin on jotenkin niin keväinen ilma ja olo, sillä aurinko paistaa ja lämmittää. En ole jaksanut ikävöidä korkeita nietoksia ja paukkupakkasia, enkä varsinkaan pimeyttä. Aamulla ennen seitsemää töihin ajellessa aurinko kajastaa jo taivaanrannassa. On jotenkin huojentavaa ajatella, että parin kuukauden päästä täällä on jo melko lämmin. Täytyy tosin muistaa, että Keskilännen sää on kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava. Kesällä sentään on kuumaa ja kosteaa, lähes poikkeuksetta.

Small talk -kulttuurista puhuinkin jo aiemmin, joten en enää paneudu siihen sen tarkemmin. Haluan kuitenkin vielä todeta, että nautin ihmisten ystävällisyydestä ja avoimuudesta. Se tuo tekoaurinkoa vähän pilvisempäänkin päivään. Olen kuitenkin vielä melko huono vastaanottamaan ja jakelemaan kohteliaisuuksia, joita täällä viljellään aika estottomasti. Siinä riittää opettelemista.

Mitä sitten kaipaan? Salmiakkia, perhettä ja ystäviä, tietysti. Muita ruoka-aineita en enää niin hirveästi himoitse. Se auttoi kummasti, kun joulupaketista paljastui pari tuubia sinappia. Mmmm. Toki, jos Suomeen nyt pääsisin, niin mättäisin jos jonkinmoista apetta kurkusta alas. Olen onneksi löytänyt täältä hyviä vaihtoehtoja pahimpiin mättöhimoihin (kuka olisi arvannut!), joten herkuttelemaan kyllä pääsee, vaikka dippimixiä en kermaviiliin voikaan sekoittaa. Saarioisten roiskeläppiin verrattavia tuotteita täältä ei tosin valitettavasti saa. Eikä pakastepinaattikeittoa.

Kaipaan sitä, että kävellen/pyörällä tai korkeintaan junalla/bussilla pääsee melkein mihin vain. Meillä on tällä hetkellä kaksi autoa, emmekä tulisi toimeen yhtään vähemmällä, varsinkaan nyt, kun molemmat käyvät töissä. Polkupyöriä emme edes omista, eikä niistä auton korvikkeeksi oikein nykytilanteessa edes olisi. Kauppareissut kyllä hoituisivat kävellen tai pyörän selässä, mutta kun se auto on niin helppo peruuttaa autotallista ulos...

Kaiholla muistelen myös Suomen sosiaaliturvaa ja koulutusjärjestelmää. Valitettavasti jo näin vielä toistaiseksi lapsettomana on mietittävä uuden säästötilin avaamista tuleviin koulutuskuluihin ynnä muihin menoihin, etteivät ne sitten kaada taloutta, kun collegeen lähtö koittaa. Kouluttautuminen ei ole halpaa, eikä varsinkaan ilmaista. Itsekin olen haaveillut paluusta koulunpenkkiin, mutta taidan olla pikkuisen liian pihi. Enkä sitä paitsi tiedä, mitä haluan sitten isona tehdä.

Molemmissa maissa on menossa presidenttikisat. Täällä kilpaillaan tällä hetkellä siitä, kuka on eniten uskonnollinen ja ollut pisimpään naimisissa (saman naisen kanssa), Suomessa taas taidetaan keskustella siitä, voiko miespuolisen presidentin puoliso olla mies. Täällä ollaan valovuosien päässä siitä, että avoimesti homoseksuaali kandidaatti pääsisi lähellekään presidentinvirkaa. Tai no, itse asiassa erään viimeaikaisen mielipidetutkimuksen mukaan republikaanit äänestäisivät mieluummin homoa kuin ateistia. Erilaisuuden hyväksymisestä siitäkin huolimatta pisteet Suomelle.

Kaikenkaikkiaan en kuitenkaan osaa kuvitella itseäni minnekään muualle kuin tänne, joten sanoisin, että olen kotiutunut. Piste. Ehkäpä suurin syy siihen on tuo meidän oma koti, jota ollaan pikkuhiljaa tehty enemmän ja enemmän itsemme näköiseksi ja oloiseksi (pitääkin laittaa kuvia DIY-projekteista, kunhan muistan, siis jos muistan). Täällä ollaan, myötä- ja vastoinkäymisissä. Suomea ja tärkeitä suomalaisia juttuja on todellakin ikävä, tulee varmasti aina olemaankin, mutta tänne meidän uusi elämä nyt rakentuu, ja rakentuukin oikein mallikkaasti. Toki kotiutuisin takaisin Suomeen, ei epäilystäkään, mutta koti on tällä hetkellä täällä. Oma oleminen ja eläminen on helpompaa, kun muistaa nauttia niistä hyvistä puolista ja painaa ikävämmät asiat jonnekin mielenperukoille.

Siellä on sen verran muutakin roinaa, ettei ainakaan tule yksinäinen olo.

Tekotappeluklubi

2012-01-19T22:27:00.000-06:00

Olen tainnut ihan muutaman kerran mainita, että haluaisin NHL-joukkueen Kansas Cityyn. Viikonloppuisen St. Louisin -reissun jälkeen en ole enää yhtään varma siitä, ostaisinko kausikortin Kansas City Scoutsien mittelöihin.

St. Louis Bluesin fanijoukko oli ihan äärettömän masentavaa porukkaa. Bluesin kannustushuuto, joka on kolmen alakuloisen pasuunantuuttauksen (tai jonkin vastaavan torven) jälkeen vielä alakuloisemmin mutistu "Let's go Blues...", ei pahemmin innostusta nostattanut. Eniten pattiin otti kuitenkin se, mistä yleisö innostui.

Tappeluista. Minun jääräpäähäni ei vain uppoa se, miksi tappeluita ihannoidaan täällä niin älyttömästi (paino sanalla älyttömästi). Ekassa ja tokassa erässä linjatuomarit seisovat tappelijoiden vieressä kädet lanteilla tuntitolkulla ja antavat yleisön imeä väkivaltaa itseensä, ennen kuin pilli soi, ja säälittävästi tappelua näyttelevät riitapukarit erotetaan toisistaan. Kolmannessa erässä näitä näytöksiä harvemmin nähdään, silloin on yleensä jo ihan oikea turhautuminen kyseessä, jos hanskat lentävät jäähän. Tuomaritkin ovat paljon nopeampia viheltämään. Ehkä heillä on kiire kotiin.

Siis tuo otti aivoon ihan oikeasti, vaikkei tämä tappelukulttuuri mikään yllätys ollutkaan. "Kaikkihan" sen tietävät; rapakon takana on vähän eri säännöt. Jotkut, kuten paikallinen yleisö, nauttivat näistä vähän näytöstyylisistä kahakoista. Itse en kuulu tuohon joukkoon, jos se ei jo käynyt selväksi. Jääkiekko on melko väkivaltaista touhua, juu, kuuluu lajiin, mutta en silti jaksa seurata tuommoista väkisin huitomista yleisön viihdyttämiseksi. Jääkiekossa on niin paljon muita viihdyttäviä puolia. Jos haluan katsoa teeskenneltyä tappelua, katson ammattipainia.

Itse peli oli ihan semijännä. Ehdoton miinus oli Mikko Koivun loukkaantuminen heti alussa. Kannustin silti vierasjoukkuetta, vaikkei suomalaisia jäällä näkynytkään, sillä Bluesin peliasu on sinikeltainen, ja mitään ruotsalaisiin viittaavaa ei meillä kannusteta (olenko kertonut, että olen ruotsalaisen firman palveluksessa?). No, Wild hävisi rankkareissa (myöskään termiä voittolaukauskilpailu ei meillä kannusteta), ja kotiyleisö oli melkein yhtä innoissaan siitä kuin kahdesta aiemmin nähdystä väkinäisestä tappelusta.

No joo, kyllä minä sen kausikortin ostaisin, jos ja toivottavasti kun Kansas City saa oman joukkueen. Istuisin vain tappeluiden ajan turpa rullalla omassa penkissä ja tuhahtelisin paheksuvasti olostaan nauttiville toopeille, jotka eivät selvästikään ole ymmärtäneet jääkiekon syvintä tarkoitusta, snobbailua.

Psssst. Katsokaa, miten hyvän kameran S mulle antoi!

Pääty ilman zoomia...

...ja zoomin kanssa.

Pikkupuhetta

2012-01-12T22:08:00.000-06:00

Tämän vastaanottovirkailijapestin aikana minusta on tullut oikea mestari small talkissa, vaikka itse sanonkin. Leveä hymy ja iloinen (tekopirteä) tervehdys kuuluvat asiaan ja asiakaspalveluun, niin kasvotusten kuin puhelimessakin. Täytyy muistaa olla äärimmäisen kohtelias.

Kuulumiset vaihdan varmaan sadan työntekijän kanssa päivittäin:

"Huomenta, mitä kuuluu?"

"Hyvää, entäs sinulle?"

"Doing great, kiitos."

Mitään negatiivista ei sanota, paitsi jos ollaan jo vähän tutumpia. Silloinkin voi valitella korkeintaan vaikka orastavaa flunssaa, jota sitten voidaan päivitellä yhdessä. Tutumpien kanssa mennään joskus jopa niinkin henkilökohtaisiin asioihin kuin tulevan viikonlopun suunnitelmiin. Huomenna voin kertoa meneväni katsomaan NHL-lätkää (St. Louis Blues - Minnesota Wild). Hähää.

Säätä ihmetellään joka toisen kanssa:

"Onpa siellä tänään kylmä."

"No niin on! Onneksi ei sada lunta."

"Toivottavasti tästä talvesta tulee vähäluminen."

Kyllähän tuo small talk on melkoista höttöä ja turhaa turinaa, mutta toisaalta on ollut kiva huomata, että ihan tuntemattomillekin voi jutella niistä näistä, ja joistakin tuntemattomista tulee pikkuhiljaa tuttuja. Itselläkin on iloisempi olo, kun jo aamulla ovesta parveilee sisään joukko hymyileviä ihmisiä. Tämmöiselle aamumörölle se on parasta mahdollista lääkettä, vaikka se vilautettu hymy olisikin vain harjoiteltu osa tervehtimiskulttuuria.

Onhan tämä aikansa ottanut, tähän tottuminen. Juro suomalainen kun ei sano mitään, vaikka katseet vahingossa kohtaisivatkin. Jos hymyilet, olet hullu. Tai kännissä. Tai molempia. Toisaalta Suomessa ei ole huonompina päivinä paineita siitä, että pitäisi jaksaa jututtaa puolituttuja ja tuntemattomia. Aina ei hymyilytä.

Vaan taitaapa se olla niin, että Suomessakin asiakaspalveluammatissa pitää jaksaa piilottaa henkilökohtaiset möröt, vaikka maailma monottaisi ohimoon. Niin, ja on täällä meilläkin töissä pari jurottajaa, joiden ei pitäisi olla asiakaspalvelun kanssa missään tekemisissä. Yksilöitä taidamme olla kaikki, kansalaisuudesta ja kulttuurista riippumatta.

Oikein positiivista uutta vuotta

2012-01-05T17:49:00.001-06:00

2012, viimeinen vuosi ikinä, jos uskoo tiettyihin ennustuksiin. Itsehän olen äärimmäisen epäuskoinen ihminen, joten vaikka kuluvasta vuodesta tulee varmasti omalla tavallaan ikimuistoinen, niin luulenpa, että se tulee johtumaan ihan muista tekijöistä kuin maailmanlopusta.

Yritin äsken miettiä, mitä viime vuonna tuli puuhailtua. Ensin pää löi ihan tyhjää. Sitten muistin, että muutimme omaan kotiin. Muistin vanhempien ja hyvän ystävän vierailut tänne meille. Muistin oman reissun Suomeen. Myös se on aika siistiä, että istun tällä hetkellä töissä, enkä kuluta kotona sänkyä/sohvaa. Tästä saa pikkuisen parempaa palkkaakin kuin kotona laiskottelusta.

Olen leikkinyt eilisen ja tämän päivän vastaanottovirkailijaa. Väliaikainen pesti jatkuu vielä ainakin ensi viikon, sillä meidän varsinainen vastaanottaja on äitiyslomalla. Kahden viikon verran. Ei kuulemma ole varaa olla pidempään kotona palkatta, sillä tämä meidän muuten niin ihana ja reilu (sarcasm sign) työnantaja ei maksele mitään äitiyslomia. Vuosilomaakin on meille tuoreemmille kasvoille luvassa vain viikon verran. Eikö kuulosta ihanalta? Viiden vuoden palveluksen jälkeen saisi jo kokonaiset kaksi viikkoa palkallista vapaata.

Tässä on tullut muutenkin vertailtua Suomen ja USA:n eroja. Tästä maasta ja varsinkin tästä alueesta on tullut minulle koti, ihan oikea koti, ja olisikin varmaan vähän kummallista palata takaisin Suomeen. Viihdyn täällä todella hyvin. Viime aikoina on kuitenkin tullut keskityttyä ehkä enemmän nykyisen kotimaan epäkohtiin kuin positiivisiin puoliin, sillä miinuspuolisia juttuja on putkahdellut esiin ihan pyytämättä. Vaikka taisivatpahan nuo tiedossa olla ennen tänne muuttoakin.

Meidän vastaanottovirkailija sai tosiaan tyttövauvan männäviikonloppuna. Kehui, että valitsemalla kätilön lääkärin sijaan hän säästi rahaa. Kätilönpalvelut maksoivat "vain" 1500 dollaria. Nythän täytyy muistaa, että meidän muuten ihana ja reilu (sarcasm sign) työnantaja ei tarjoa kovin hyviä vakuutuksia. Selvitimme S:n kanssa, kuinka paljon lisääntyminen meille maksaisi. Pikkuisen alle tonnin, lääkärin kera (sisältäen tosin vain ne lääkärinpalvelut, sairaalakustannukset ynnä muut tulevat vielä siihen päälle). Olen siis S:n vakuutuksen alaisena. S:n työpaikka taitaa olla siinäkin mielessä kivempi kuin tämä oma, että mies saa vuosilomaa 19 päivää, jonka lisäksi tulee vielä palkallisia juhlapyhiä. Itsehän vietin joulunpyhät onnellisesti kotona, mutta palkatta.

Ehkäpä voisinkin keskittää tänä vuonna ajatukseni ja energiani oman tulevaisuuden pohdintaan. Vartijana en kyllä kovin pitkää uraa tule tekemään, sillä jos jatkan tätä kovin kauan, vähäisetkin aivosoluni kuihtuvat kasaan. Toiveissa olisi jokin haastavampi ja monipuolisempi työ. Ura, jopa. Sen mukana toivottavasti tulisivat myös parempi palkka ja työpaikkaedut. Viikon mittainen vuosiloma ei kuulosta ihan riittävältä tämmöisen pilalle hemmotellun suomalaisen korviin. Viidestä viikosta en uskalla tässä maassa edes haaveilla.

Jätin muuten kertomatta työkaverille, minkälaisiin äitiyslomaetuuksiin Suomessa on totuttu. Täällä ollaan väkisin töissä viimeiseen asti, ja sitten ollaan kotona yleensä kuudesta (tai kahdesta...) viikosta kolmeen kuukauteen. Joissakin paikoissa tuo kuusi viikkoa on kai jollakin tavalla palkallista (tai siis vakuutuksen kautta saa rahaa), meillä ei. Kolme kuukautta saa olla poissa, jos tekee kovasti mieli olla saamatta rahaa mistään. Nämä jutut taitavat olla aika työpaikkakohtaisia, joten mitään yleistyksiä en uskalla tämän kummemmin mennä tekemään. Sen tiedän, että valtiolta ei tukia tipu, paitsi pientä armahdusta verotuksessa. Kai.

Aika ironista muuten, että taustalla pauhaava uutiskanava ei puhu tänään, eikä varmaan koko viikolla, mistään muusta kuin republikaanien presidenttikisasta. Voitte varmaan kuvitella, miten jo valmiiksi melko mitättömät sosiaalietuudet on haukuttu lyttyyn jokaisen ehdokkaan taholta. "Obama on sosialisti." Verorahoin tuetusta neuvolapalveluista saati sitten kunnallisesta terveydenhuoltopalveluista on sitten kai turha unelmoida oman perhesuunnittelun kohdalla. Ei väkisin.

*****

Teksti on kirjoitettu eilen päivällä. Työkoneen korkeintaan kivikautinen versio ihanasta Internet Explorerista ei tue Bloggeria, joten julkaistaan tämä nyt sitten kotona.

Joulu on (ohi) taas

2011-12-28T15:34:00.000-06:00

Vaikka tuossa pari viikkoa sitten synkistelinkin joulumielen kadottamisesta, niin kyllähän se lopulta löytyi. Valmisteltiin koti joulukuntoon viime viikolla, ja vaikkei joulukoristeita laitettukaan yhtään enempää, niin esimerkiksi makuuhuoneen pyhiksi valmistunut maalausurakka piristi mieltä. Seinään oli muuten tarkoitus tällätä jonkinmoinen lämmin harmaansävy, mutta huone näyttää tällä hetkellä melkoiselta Laventelilullalta, sillä maali taittaa kivasti violettiin. On se siltikin parempi kuin se entinen siniharmaapimeys, niin!

Ennen.

Jälkeen. Huomatkaa toki myös keskeneräinen sänkyprojekti ja väliaikainen yöpöytä (tuoli).

Olin ollut taas vissiin ihan mielettömän kiltti, sillä lahjapaketeista paljastui ajatuksella ja lämmöllä käärittyjä aarteita. Kohokohtia olivat mm. perintökaulin, kotiseuduilla valmistettu kaunis kaulakoru, englanninkielinen versio Pikku Prinssistä ja tilaustyönä teetetty taulu. Ja tietysti salmiakkipaketti. Ja Marimekon lakanasetti. Ja niin edelleen.

Pukki unohti käydä meillä, mutta Joulumuori onneksi pelasti joulun.

S:n kanssahan lahjottiin toisiamme jo aikapäiviä sitten, kun minä menin möhlimään joulun jättiyllätyksen. S antoi minulle myös lahjansa silloin, ihan vain tasatakseen tilit. Sain Kindle Touchin, johon olenkin lataillut jo melkoisen läjän erinäisiä opuksia (ja pelejä...). Halusin kuitenkin ostaa S:lle vielä vähän kuusenalustäytettä, ja mies oli tehnyt samoin. Pahoittelin moneen kertaan sitä, että olin antanut "ison lahjan" jo aiemmin, jotta S osaisi varautua vähän vaatimattomampiin lahjuksiin (ei näillä turvapalvelupalkoilla monia pelikonsoleita ostella!). S oli onneksi ollut samoilla linjoilla hankkiessaan minulle korvikelahjaa.

Tai niin luulin. S sai lautapelin ja työkaluvyön (joka päällä herra ilmestyi jouluaamuna vanhempiensa luo huudahtaen "Who ordered the entertainment?"). Minä sain uuden kameran ja muistikortin. Ei mennyt ihan tasan, mutta en valita. Onneksi S:n synttärit ovat reilun kuukauden päästä, pääsen lahjomaan vähän lisää.

Vaikka lahjoja tuli ja meni, niin kyllä ihan parasta taisi silti olla Skype-hetki Suomi-perheen kanssa, rauhallinen aattoilta omassa olohuoneessa takkatulen ääressä, joulusaunan korvannut lämmin kylpy kuohuviinin kera sekä S:n pienten siskontyttöjen aito jouluilo jouluaamuna. Kornia, mutta totta.

Maailma, olet menettänyt minussa lahjakkaan kuvankäsittelijän!

Tai virkkaajan.

Joulumörkö

2011-12-14T11:50:00.001-06:00

Tänä vuonna on joulufiilis ollut hakusessa, vaikka (teko)kuusi on koristanut olohuoneen nurkkaa jo kiitospäivästä lähtien. Lahjojen hankkiminen on ollut mukavaa, mutta antamisen ilonkin onnistuin osittain möhlimään lipsauttamalla S:lle, mitä kuusen alta tulisi löytymään. Annoin siis uuden Xbox 360:n (entinen osoitti jo aika pahoja punaisen renkulan oireita) miehelle heti sen saavuttua, mitä tuota nyt enää paketoimaan. Onneksi konsoli oli mieluinen lahja, vaikka se otettiinkin käyttöön jo reippaasti ennen aikojaan.

Olen ollut viime aikoina niin väsynyt, että olen painunut töiden jälkeen melkein säännönmukaisesti päikkäreille. Olisi voinut kuvitella, että oman kodin joulukoristeluun riittäisi energiaa ihan eri tavalla, mutta ei. Meidän ulkoa jouluvaloton talo näyttää aika alastomalta naapureiden pumpattavien ~~barbaroiden~~ lumiukkojen ja välkkyvien porojen rinnalla. Sisälläkin on tosiaan oikeastaan vain se kuusi, sekin koristelematon. Ehkäpä pistän tänään joulusinapit ja piparkakkutaikinat tulille ja painun jouluhulluuden luvattuun maahan Walmartiin ostamaan joulupuolen tyhjäksi kaikesta korkeintaan semikornista krääsästä. Pahimmat ällötykset taidan jättää ihan suosiolla muille. Mitään puhallettavia ja vilkkuvia rantaleluja meidän taloon ei tule, piste.

Sääkään ei ainakaan auta. Tällä hetkellä on ällöttävän hämärää ja märkää, mutta lämpöasteita on silti varmaan 15, ellei enemmän. Viime viikolla satoi lunta noin sentin verran, ja kuten odottaa saattoi, liikenne sekosi, vaikka lumi oli tipotiessään iltapäivään mennessä. Valkoisesta joulusta en uskalla edes unelmoida, vaikka semmoinen viime vuonna saatiinkin.

Paketointi on ollut perinteisesti lempipuuhaani, ja yhden paketin värkkäämiseen saattoikin ennen kulua helposti vähintään vartti, kun siihen piti näpertää kiinni Tiimarista ostettuja nappuloita ja hileitä. Ei tänä vuonna. Nopeasti ja kivuttomasti vain kääreisiin. Ihan oikeasti vähän masentaa tämä oma innottomuus. Mihin se hupsu jouluihminen on kadonnut?

Ehkä eniten jouluapeuteen vaikuttaa se, että tänäkin vuonna piti lähettää lahjat omalle perheelle pahvilaatikossa matkalaukun sijaan. Epätietoisuus siitä, milloin seuraavan kerran vietetään joulua yhdessä muutenkin kuin Skypen välityksellä taitaa ahdistaa pikkuisen.

Tylsääkö?

2011-12-10T19:52:00.001-06:00

Muistatteko tämän? No, nykytilanne on seuraavanlainen:

P.S. Kyllä, olen töissä.

Sheriffin hellyttävä uniformu

2011-12-05T13:53:00.000-06:00

Tällaiselle englantia arkikielenä käyttävälle ulkosuomalaiselle suomen kieli on noussut arvoon arvaamattomaan. Sitä haluaa vaalia, sillä varsinkin puhuttu kieli tankeroituu yllättävän äkkiä. Välillä kangistuvat myös näppäimistöllä vilistävät sormet, jos aivot ovat jo valmiiksi solmussa, kuten kirjoitusvirheistä ja kankeasti muotoilluista lauseista saattaa nähdäkin.

Pidän englannista, sen puhumisesta, kuuntelemisesta ja lukemisesta, mutta kyllä suomi on silti ehta ykkönen, vaikka puhunkin sitä keskimäärin kerran viikossa (Skype-treffit äidin kanssa!). Vaikka ulkomaalaisten korviin suomi kuulostaakin töksähtelevältä (näin minulle on ainakin kerrottu) ja sanat näyttävät pisteitä viliseviltä hirviöiltä, niin minusta suomi on kaunis ja monipuolinen kieli. Äidinkieltä on ikävä varsinkin riitatilanteissa, joissa oikeasti särähtelevät ärräpäät olisivat paljon tehokkaampia kuin tasaisesti kasvavan aggression vuoksi takelteleva sulosointuinen englanti.

Olen huomannut, että omaa kieltä huoltaessa tulee siinä sivussa takerruttua ihan mitättömiin asioihinkin. Otetaanpa esimerkki. Minua ärsyttää aika reippaasti mm. kirjoitusasut hellyyttävä (hellyttävä), kuullostaa (kuulostaa) ja niimpä (niinpä). Isoja ongelmia, juu. Ärsyttää silti.

Vaikka olen tietoinen, että kielenhuoltajatädit ja -sedät ovat päättäneet, että vihollisvaikutteiset sanat pitäisi nykyisin raapustaa enemmän suomalaiseen muotoon (esimerkiksi shampoo pitäisi kirjoittaa sampoo, sheriffi olisi muka seriffi ja uniformu univormu), niin jääräpäänä en kuitenkaan suostu niin tekemään. Tämähän saattaa ärsyttää joitakin kielipoliiseja vähintään yhtä paljon, ellei jopa enemmän, kuin hellyyttävät asiat korpeavat meikäläistä. Ei kiinnosta: näitä sanoja en silti kirjoita, enkä edes lausu, oikein.

Tiedostan täysin tilanteessa vallitsevan kaksinaismoralismin.

Ylpeys ja se ennakkoluulo

2011-11-21T11:30:00.001-06:00

Kirjoittelin joskus aiemmin ääri-isänmaallisesta ja -konservatiivisesta työkaveristani. Viime viikolla oli ilmassa taas ainekset ilmiriitaan Fox Newsin pauhatessa taustalla, mutta jotenkin siltä vältyttiin. Tällä kertaa.

Työkaveri innostui, kaikkien yllätykseksi, kritisoimaan Obamaa; kas kun presidentti oli mennyt kutsumaan amerikkalaisia laiskoiksi. Työkaverin mielestä amerikkalaisia pitäisi ainoastaan ylistää, kun taas minun mielestäni kritiikkiä voi ja pitääkin esittää. Kuinka voi korjata yhteiskunnan epäkohtia, jos niitä ei edes tiedosta?

Työkaveri aloitti luennon amerikkalaisten työviikkojen pituudesta (40 tuntia), joka on kuulemma paljon pidempi kuin laiskassa Euroopassa, jossa lyhyiden työviikkojen lisäksi saa vielä pitää palkallista vapaatakin vaikka kuinka paljon. Aika hyviä, vaikkakin hieman harhaisia argumentteja. Sitä paitsi työviikon pituus ei kerro työntekijöiden ahkeruudesta yhtään mitään.

Sen jälkeen alkoi ylistys Yhdysvaltojen ylivaltaisuudesta. Sanat pride ja proud lentelivät ympäri valvontahuonetta. Minullakin meinasi lähteä mopo käsistä juurikin näillä hetkillä.

Avauduin siitä, kuinka typerää on olla ylpeä jostain, jonka eteen ei ole tehnyt mitään. Minun mielestäni vain on tyhmää olla ylpeä sukupuolesta, ihonväristä, ulkonäöstä, kansalaisuudesta. Ja niin edelleen. Itse kyllä viihdyn varsin hyvin naisena ja tykkään kyllä kotimaastanikin, mutta en todellakaan ole ylpeä siitä, että minulla sattuu olemaan kaksi X-kromosomia, ja että äiti ja isä asuivat Suomessa, kun minä synnyin. Iloinen, kyllä, mutten ylpeä.

Ylpeä voisin olla mm. siitä, että olen uskaltanut seurata sydäntäni ja muutin kauas kotoa. Sain myös koluttua korkeakoulututkinnon loppuun, vaikka motivaatio kyseistä alaa kohtaan olikin aika vähissä. Minulle nämä ovat jonkinasteisia saavutuksia, vaikka jollekin toiselle voivatkin olla ihan pikkujuttuja. Olen myös ylpeä läheisteni ja kulta-Leijonien menestyksestä, sen verran isänmaallinen pitää olla!

Menee ehkä vähän semantiikan puolelle, mutta ärsyttää tuommoinen "American and proud of it!" -asenne. Ihan samalla tavalla ärsyttää ihonväriin, kansalaisuuteen (amerikkalainen tai ei) tai sukupuoleen perustuva ylpeily ja itsensä jalustalle asettaminen. Maataan, sukupuoltaan ja vaikkapa sitä pigmenttiäänkin voi rakastaa ja palvoa, mutta siinä vaiheessa kun se menee muiden alistamiseksi ja/tai alentamiseksi, niin tällä tädillä keikahtaa kuppi nurin.

Obaman laiskuuskommentilla ei muuten ollut mitään tekemistä amerikkalaisten työetiikan kanssa, vaan Obama kritisoi amerikkalaisten laiskaa markkinointistrategiaa ulkomaille päin.

Vaan eipä maailman parasta valtiota tietenkään tarvitse kenellekään edes markkinoida.

Pet Peeves eiku Pics

2011-11-16T16:26:00.001-06:00

Äiti esitti taannoin vienon toiveen lemmikkikuvista, joita voisi tulostella isovanhempien iloksi. "No toki", lupasin. Mielessä kävivät veistokselliset, hienosti sommitellut kuvat majesteellisista muotovalioistamme.

Kuinkas sitten kävikään?

Anagrammikaksoset Savu ja Usva.

Lumipallopainia!

Pikkuisen filmauksen makua tässä touhussa.

Usvan niskan vuoro.

Myöhäisemmät otokset eivät laadultaan hurjasti parantuneet.

(^o^)

Where's Waldo?

Siellä se Waldo on!

Joulupukki tietää jo, että haluan paremman kameran.

Monday Night Football!

2011-11-02T11:29:00.000-05:00

Maanantaina oli Halloween. Olimme valmistautuneet naapuruston lasten karkki-vai-kepposteluun ostamalla säkkitolkulla karkkia (suklaata, hyh). Sunnuntai-iltana kaveri kuitenkin laittoi viestin, joka pisti suunnitelmat uusiksi. Saimme ilmaiset liput maanantai-iltaiseen jenkkifutisotteluun. Urheilu vei siis voiton sokerihumalaisista lapsista.

Tailgating.

Monday Night Football on kova juttu, sillä kaikki joukkueet eivät saa mahdollisuutta pelata ylhäisessä yksinäisyydessään (vastustajajoukkueen kanssa, tietenkin) maanantaina; muut otteluthan pelataan sunnuntaina. Maanantai-illan peleiksi valitaan yleensä mielenkiintoiset ja hyvätasoiset pelit, ja tänä vuonna meidän oma Kansas City Chiefs saa kunnian pelata kahdesti maanantaina, ensin arkkivihollista ja divisioonakolleegaa San Diego Chargersia ja myöhemmin New England Patriotsia vastaan.

Ei pöllömmät paikat.

En nyt ala referoida koko ottelua, mutta sanotaan nyt kuitenkin, että San Diego ja pelinrakentaja Philip "Cry Me a" Rivers sössivät melko varman voiton, ja Kansas City päihitti kalifornialaiset potkumaalilla jatkoajalla 23-20. Aaaah! KC:n puolustus teki upeaa työtä, kuten myös kotiyleisö. Yleisö huusi kuin riivattu kasa teurastettavia sikoja vastustajan hyökkäyksen ollessa kentällä, sillä kommunikoinnista pelaajien kesken halutaan tehdä mahdollisimman vaikeaa. Oman hyökkäyskokoonpanon ollessa kentällä taas ollaan ihan hiljaa, jotta pelinrakentaja saisi ohjeensa perille mahdollisimman hyvin.

Yleisö seisoi koko pelin ajan.

Riemusta ratkeava Arrowhead Stadium.

Chiefsit tekivät historiaa, sillä se on ensimmäinen joukkue, joka on hävinnyt kauden kolme ensimmäistä ottelua ja sen jälkeen kohonnut divisioonaykköseksi neljällä perättäisellä voitolla. Haha, tämä koko laji on tilastoa tilaston perään, mutta ai että se on viihdyttävää!

Eilinen päivä menikin sitten melkoisissa zombietunnelmissa, sillä nukkumaan päästiin yhdeltä yöllä. Herätys oli ihanasti viisi tuntia myöhemmin.

Savu

2011-10-25T11:41:00.000-05:00

Sivusin aiemmin Savun kotiutumista tähän talouteen. Nyt voisin mennä vähän pintaa syvemmälle.

Kaikkihan siis lähti siitä, että S sai houkuteltua oi niin vastentahtoisen vaimonsa lähtemään katsomaan kissanpentuja eräänä perjantai-iltana. Vain yksi löytöeläinkoti oli auki, joten paikkavalinta oli melkolailla selvä. Onneksemme kyseessä oli mitä ällistyttävin paikka, no-kill shelter Wayside Waifs, joten kisunostorahat jäivät hyvään tarkoitukseen. Toimitilat olivat niiiiiin siistit, ja työntekijät muistuttelivat vierailijoita ja adoptioreissulla olleita käsidesin käytöstä, etteivät mahdolliset pöpöt leviäisi eläimestä toiseen.

Meidän ipana oli heti ovella vastassa, ja semmoinen cuddle bug se olikin, että sydän suli kertaheitolla. Savu oli vähän yli kaksi kuukautta vanha rääpäle, ja Waysiden oma eläinlääkäri oli huolehtinut kaikki rokotukset ajan tasalle. Tämän lisäksi pikkupoika oli jo leikattu ja mikrosirutettu.

Kotiin saatiin mukaan pussillinen melko hintavaa kuivamuonaa ja ohjeet ruokintaan. Meitä varoiteltiin, että mahdollinen uusi ruokavalio kannattaa ottaa käyttöön pikkuhiljaa, samalla vielä antaen ruokaa, johon kissa on tottunut. Oltiin kaikki asiasta täysin samaa mieltä. Paitsi Savu.

Kun päästiin kotiin, Savu meni Usvan ruokakupille ja alkoi napsia melkein itseään isompia raksuja. Se siitä totuttelusta.

Sunnuntaina Savu jäi kiinni Usvan luun järsimisestä. Kohta se varmaan alkaa haukkua.

*****

Käytiin sunnuntaina taas katselemassa kisuja, tällä kertaa tosin kaverille, joka vei kotiinsa kaksi harmaata tuholaista. S ihastui pariin oranssiin kissanpentuun, ja semmoinenhan meidän on pakko jossakin vaiheessa hankkia, sillä ei Savua ilman Tulia.

Joko soitetaan piipaa-auto?

2011-10-19T11:31:00.000-05:00

Eilen sen keksin, uuden tavan tappaa aikaa töissä. Miinaharava alkoi maistua oikealta haravoinnilta (jota muuten pitäisi varsinkin etupihalla harrastaa), joten päätin keskittyä johonkin kehittävämpään puuhaan.

Pelaan kaikki Vapaakentän pelit numerojärjestyksessä läpi! 22 takana, vain 999978 edessä.

Ei sitten mitään saunalisiä

2011-10-15T21:23:00.001-05:00

Lauantai-ilta. Arvatkaapa missä olen.

Töissä. Tuuraamassa viikonloppuvartijaa. Kotiin (baariin) pääsen onneksi jo vajaan tunnin päästä, jos tyyppi ei aio jättää hoitamatta loppuvuoroaan. Miekkosen vaimo soitti äsken. Oli yllättynyt, kun aviomies ei ollutkaan töissä. En siis uskalla minäkään uskoa kymmeneltä koittavaan vapauteen, ennen kuin näen sen kyyryniskan tulevan valvontahuoneen ovesta sisään.

Työasioista puheen ollen: Mulla on ketku pomo. Se keksi laittaa torstaina melkoisen vuolaat kehut sähköpostilla. Olen "valuable asset" ja pomo on kuulemma saanut useita ylistäviä kommentteja asiakkaalta. Menin ihan noloksi, varsinkin kaiken nurinan jälkeen. Onneksi ei oltu kasvotusten.

Eilen sain lyhyen ja ytimekkään sähköpostin firmamme branch managerilta: "Great job, Anni!"

Työmotivaatio kohosi kertaheitolla, ja hymyilinkin koko eilisen päivän ihan hölmönä, vaikka tiedän, että amerikkalaseen tapaan kuuluu jaella kehuja aika heppoisinkin perustein. Oli silti oikein kiva kuulla, että olen täyttänyt odotukset, olivatpa ne sitten kuinka alhaiset tahansa. Paistaako suomalainen pessimismi läpi tarpeeksi hyvin?

En muuten enää koskaan valita normityöni tylsyydestä (enpä vissiin). Lauantaista työvuoroankeutta ei pelasteta edes Miinaharavalla.

Kiitää alla autostrada

2011-10-13T09:19:00.000-05:00

Olen aina ollut melko arka kuski, eikä se arkuus ainakaan vähentynyt tähän miljoonametropoliin muuttaessa. Kun ottaa huomioon, että olen järjestelmällisesti kieltäytynyt ajamasta esimerkiksi Kuopion keskustassa, niin voitte varmaan kuvitella, miten parhaimmillaan kuusikaistaiset (suuntaansa) valtatiet pelottivat.

Paikallisen ajokortin ajoin viime maaliskuussa. Sitä ennen ja sen jälkeenkin autoiluni rajoittuvat lähinnä parin kilometrin mittaisiin, sivuteillä suoritettuihin ruokakauppareissuihin. Entisen asunnon välittömässä läheisyydessä kuhissut Interstate 35 -valtatie hirvitti, ja onnistuinkin välttelemään sillä ajelua aika tehokkaasti.

I-35.

Nyt se ei enää onnistu. Samainen valtatie on osana työmatkaa. I-35:n lisäksi kurvailen I-435-kehätiellä. Matka kestää melko tarkalleen puoli tuntia, jos liikenne on sujuvaa. Useimmiten, varsinkin iltapäivällä, nämä valtatiet kuitenkin ruuhkautuvat aika tehokkaasti, joten kärsivällisyyttä on pitänyt lisätä ja road ragea vähentää.

Kehitystä on tapahtunutkin tässä reilussa kuukaudessa, ja nykyisin jopa pidän ajamisesta. Vaikka käyttäisinkin mieluummin julkisia kulkuvälineitä kuin omaa autoa, niin siinä missä Kansas City saa nuhteita julkisten puutteellisuudesta, niin se saa kehuja toimivasta tieverkostosta.

Pidän muutenkin amerikkalaisesta tiemerkintätavasta. Se on niin selkeä ja looginen! Uskaltaisin väittää, että useimmissa kaupungeissa itä-länsi-suuntaiset kadut on pääsääntöisesti numeroitu (kaupungin keskustasta poispäin, yy kaa koo) ja pohjois-etelä-suuntaiset ovat nimetty. En siis tarvitse tarkkaa osoitetta tai navigaattoria löytääkseni perille. Riittää, että tiedän risteyksen. Esimerkiksi meidän entinen asumus oli 51st Streetin ja Lamar Avenuen kulmassa. Helppoa kuin heinänteko! Jos siis tietää, missä suunnassa Lamar on omasta sijainnista katsoen. Tai jos pitää heinäntekoa helppona.

Valtateillä suunnistaminenkin on helppoa. Rampit on merkitty selvästi ilmansuunnin ja isompien kaupunkien nimin (I-35 South Wichita, I-35 North Kansas City; I-70 West Kansas City, I-70 East St. Louis). Lapinlahdelta Lappiin mennessä voisi kompassittomalta tai kartattomalta mennä sormi suuhun, jos ei tietäisi, että Vitostien ramppiviittojen Iisalmi on pohjoisessa ja Kuopio etelässä.

Valtateillä on myös mile markereita, eli mailipylväitä. Teiden varsilla olevista merkeistä käy selville, kuinka pitkä matka osavaltion eteläiselle tai läntiselle rajalle (yleensä). Rampitkin on numeroitu, juuri mile markereiden perusteella. Esimerkiksi ramppi Kansas City International -lentokentälle on Exit 13. Se sijaitsee (noin) 13 mailin päässä Missourin eteläiseltä rajalta.

Ettei tämä menisi nyt ihan pelkäksi kehumiseksi, niin voisin nurista pikkuisen vaikka jatkuvista tietöistä ja teiden huonosta kunnosta. Ja tolloista kuskeista.

Ja niin edelleen.

Miinojen lakaisua

2011-10-12T11:24:00.001-05:00

Security Officerin työpäivä:

Happiness Is...

2011-10-10T21:24:00.000-05:00

Vaikka välillä on päiviä, jolloin mikään ei tunnu menevän putkeen, niin useimmiten olen huomannut olevani erittäin tyytyväinen elooni ja olooni. Suurin syy tähän mielenhäiriöön taitaa olla tuo mies, jonka takia tähän maailmankolkkaan kotini perustin.

Kun olen viettänyt päivän töissä kuunnellen Fox Newsin "uutisia" ja työkaverin poliittista paasausta, S toimii oivana ja ymmärtäväisenä tuuletuskanavana. Jos joutuisin vääntämään kotonakin kättä näistä asioista, niin saattaisin olla vieläkin hupsumpi kuin nyt. Toki on asioita, joista olemme eri mieltä, mutta periaatteemme ovat aika lailla yhteneväiset.

Kun S on viettänyt yhden illan räiskiessään virtuaalisia vihollisia matalaksi kavereidensa kanssa, mies pitää huolen, että seuraavana iltana tehdään yhdessä jotain kivaa.

Kun haluan nukkua viikonloppuna pidempään kuin arkena, aamuvirkumpi puolisko tyhjentää tiskikoneen ja tekee meille aamiaista (lue: lounasta).

Kun mies kysyy satunnaisena lokakuisena perjantai-iltana, mitä haluaisin tehdä, ja kun vitsailen, että haluan hakea kissanpennun, mies etsii avoinna olevan löytökodin ja vie minut hakemaan uuden karvakaverin kotiin.

Tosin vasta vannotettuaan, että kuudetta lemmikkiä meille ei tule.

Savu, 2 kuukautta.

Perjantaipäivitys

2011-10-07T17:13:00.000-05:00

Perjantainen päivitystraditio jatkukoon. Tuntuu, ettei tämänkään viikon aikana ole tapahtunut mitään erikoista, mutta toisaalta olen saanut mm. iloisia vauvauutisia, käynyt huutamassa nielurisani pilalle Chiefs-ottelussa ja vastasin ensimmäiseen hätätilanteeseen (sairaustapaus) töissä. Ei mikään turha viikko, siis.

Meidän oma rakas jefujoukkueemme Kansas City Chiefs otti kauden ensimmäisen voiton viime sunnuntaina päihittämällä Minnesota Vikingsin ~~100-0~~ 22-17. Pahimmat alkukauden kyntäjät, eli pelinrakentaja Matt Cassel ja kicker Ryan Succop pelasivat vihdoinkin omalla tasollaan (Succop the F up ehkä jopa paremmin). Kiitos siitä. Stadionilla ja sen ulkopuolella oli ihan uskomaton fiilis!

Hyhhyh, vähän pelotti. Horisontissa Kansas City.

Meidän pelipäivä alkoi aikaisin aamulla, sillä olimme parkkipaikalla grillaamassa jo kahdeksan aikaan (peli alkoi kahdeltatoista). Aamu oli viileä, mutta iltapäivällä oli kuuma. Nenä punoittikin kotiin päästessä. Jätetään kommentoimatta, johtuiko punoitus auringosta vai aamulla nautituista margaritoista.

Tänään olisi tarkoitus mennä katsomaan vapaaottelua, mutta ei huvita yhtään. Viime viikonloppu oli semmoista jatkuvaa hulinaa, että nyt haluaisin vain olla kotona, katsoa Chuckia, pelata biljardia, snookeria (S osti pallot...) ja ehkä vähän World of Warcraftiakin, öhöm. Hei, pitäähän uutta läppäriä testata!

Kirjoitan ensi viikolla enemmän. Pinky swear.

Lätkää!

2011-09-30T17:02:00.002-05:00

Aika rientää näköjään paljon nopeammin näin ahkerana (haha!) työmuurahaisena. Taas on perjantai. En valita.

Kuluneen reilun viikon kohokohta taisi olla tiistainen NHL-harjoitusottelu, jota käytiin todistamassa. Toisistaan mittaa ottivat Pittsburgh Penguins ja Los Angeles Kings. Minä sain olla kerrankin asiantuntijana, sillä mukaan houkuttelemani muuten urheiluhullut kaverit eivät olleet varsinaisia jääkiekkoveteraaneja. Huomasin myös olevani jääkiekkosnobi, sillä minua ärsytti aivan suunnattomasti se, että tappeluille hurrattiin enemmän kuin maaleille tai pelaajien taidonnäytteille. Ärr.

Sprint Center, Kansas City, Missouri.

Ennen peliä yritin miettiä, kumpaa joukkuetta kannattaisin. Kummassakaan joukkueessa ei ollut suomalaisia, joten kotiin päin en voinut vetää. En voinut myöskään vihata toista joukkuetta ruotsalaispelaajien vuoksi, sillä sinikeltaisia hannuhanhia ei kokoonpanoista löytynyt. Lopulta päädyin huutamaan ääneni käheäksi LA Kingsin puolesta, sillä suurin osa yleisöstä oli Pingujen puolella.

Häviö tuli, mutta minkä pelin jälkeen! Jos kerron, että ottelun ratkaisu venyi aina ~~rankkareiden~~ voittolaukauskilpailun kahdeksanteen laukojaan, niin ehkäpä saatte jonkinlaisen kuvan pelin tasaisuudesta ja jännittävyydestä. NHL-harjoitusottelun jälkeen olisimme vielä voineet jäädä katsomaan college-lätkää, mutta seuraavan päivän aamuherätys (klo 05:15...) kummitteli mielessä. Muuten jälkiruoka lisäjääkiekon merkeissä olisi kyllä kelvannut.

Meidän urheiluviikko huipentuu sunnuntaina Kansas City Chiefs - Minnesota Vikings -jenkkifutisotteluun. Kotijoukkue on kyntänyt ihan urakalla alkukaudesta, eivätkä parhaiden pelaajien loukkaantumiset ole ainakaan auttaneet asiaa. Toivottavasti tuleva sunnuntai tuo kauden ensimmäisen voiton.

Mitäs muuta? Usvasta tuli kyborgikoira viikko sitten, kun eläinlääkäri asensi mikrosirun Usvan niskaan. Sirutus tuli ajankohtaiseksi, kun eräs nimeltämainitsematon perheenjäsen unohti koiran aitaamattomalle takapihalle puoleksi tunniksi. Usva ei ollut onneksi lähtenyt seikkailemaan minnekään, vaan makoili tyytyväisenä takakuistilla. Säikähdin silti, joten päätettiin laitattaa mikrosiru vuositarkastuksen yhteydessä. Eräs perheenjäsen taisi myös saada sellaisen ripityksen, ettei koira, sirullinen tai ei, enää unohdu yksin ulos.

Ai niin. Päätin sijoittaa (aika ison...) osan ensimmäisestä oikeasta palkastani uuteen läppäriin, jolla kirjoittelen tätäkin merkintää. Ehkä säästän seuraavan palkan. Ehkä en.

Vihreämpää ruohoa

2011-09-21T00:00:00.000-05:00

Vaikka työpaikasta valittaminen onkin mielestäni typerää ja kiittämätöntä toimintaa, niin taidanpa silti sanoa muutaman seminegatiivisen sanasen työpaikastani ja sen ilmapiiristä. Antakaa anteeksi.

Aloitetaan kuitenkin hyvillä puolilla. Olen ihan äärettömän tyytyväinen, että työni on sosiaalista ja fyysistä. Kiipeän työpäivän aikana monet rappuset ja kävelen monta kilometriä, joten kotona voin ottaa rennosti ja mässäillä hyvällä omallatunnolla. Kun en ole hoitamassa postipestiäni tai vartijatehtäviäni, vastailen puhelimeen joko valvontahuoneessa tai vastaanotossa. Välillä otan vastaan vieraita ja lähetyksiä, joten saan harrastaa paljon small talkia, josta ihan oikeasti pidän.

Suurimman osan ajasta istun kuitenkin pyörittelemässä peukaloitani, sillä saan hoidettua tehtäväni muutamassa tunnissa. Eikä minulta odotetakaan mitään muuta.

Luulin, että halusin vähäistä aivotoimintaa vaativan työn, joka ei tunkeudu yöuniin. Taisinpa olla väärässä, sillä jo nyt parin viikon jälkeen olen, no, tylsistynyt. Toki tasainen päivärytmi ja sosiaalinen kanssakäyminen tuo elämään enemmän virikkeitä kuin kotona lemmikeille lässyttäminen ja vaatteiden viikkaaminen, mutta ehkäpä haluan tehdä vielä jotain pikkuisen vaativampaa. Pakko myöntää, että minulla on ikävä entistä työtä ja sen tuomia haasteita. Haluan, että minulta odotettaisiin enemmän kuin sitä, että osaan kävellä paikasta A paikkoihin B, C ja Ö. Ruoho taitaa olla aina vihreämpää aidan toisella puolella.

Olen päässyt tutustumaan työtovereihini jo melko hyvin. Aika sekalainen seurakunta meitä on. On koristeltua sotaveteraania (äärikonservatiivi), entistä ammattijenkkifutaajaa (ääriliberaali) ja palomiestä (konservatiivi), urautuneita turvamiehiä (konservatiivi ja liberaali) ja niin edelleen. En ole vielä onnistunut hankkimaan itselleni vihamiestä, vaikka melkein kaikilta muilta sellainen taitaa löytyäkin. Olen se uusi tyttö, jolle käydään haukkumassa toista työkaveria. Ahdistavaa.

Lähin esimieheni, joka on samalla S:n vanha tuttu, on saanut verenpaineeni kohoamaan hurjiin lukemiin jo muutaman kerran. Vietän suurimman osan työpäivästäni valvontahuoneessa, jonka operaattori tämä tyyppi on. Eipä siinä muuten mitään, mutta kun ainoat virikkeet ovat Miinaharava, pasianssi ja Fox News -kanava, joka on muuttunut aikojen saatossa piilorepublikaanisesta 24h-uutiskanavasta jo melko avoimeksi GOP:n mainosväyläksi, niin valvontahuonehöperyys on ihan oikea uhka.

Kun tämä äärirepublikaaninen esimies alkoi yhtenä päivänä taas luennoida, ettei presidentti Bushilla ollut USA:n nykyisen talousahdingon kanssa mitään tekemistä, vaan tämä(kin) on Obaman vika, niin en enää kyennyt pitämään mielipidemölyjäni mahassa. Bush vs. Obama -väittelystä jatkettiin sosiaaliturvaan, ja siinä vaiheessa, kun esimiehen mielestä sosiaaliturvasta pitäisi päästä kokonaan eroon, niin päässä pimahti lopullisesti. Ratkaisu ongelmaan olisi kuulemma se, että jokainen olisi vastuussa itsestään ja perheestään, ja vähempiosaisista huolen pitäisivät hyväntekeväisyysjärjestöt, joille ihmiset antaisivat enemmän rahaa kuin nykyisin, sillä käteen jäisi enemmän massia, kun iso paha verottaja ei palkkaan juuri koskisi. Just joo.

Nauroin, vaikka/sillä tyyppi oli ihan tosissaan. Yritin selittää, että ihmiset tuppaavat olemaan luonnostaan ahneita ja itsekkäitä, ja itsekäs käytös vain korostuisi tilanteessa, jossa ainoa turvaverkko pahan päivän varalle olisi oma pankkitili. Ei mennyt läpi, sillä Social Security on kuulemma Ponzi-huijaus ja täten paha, paha juttu. Totta kai se on, koska Teksasin kuvernööri ja presidenttiehdokas Rick Perry sanoi niin. Rick Perrystä taas on sanottu seuraavaa: "He's like Bush, only without the brains".

Kaikesta turhautumisesta ja tylsistymisestä huolimatta olen erittäin iloinen siitä, että minulla on työpaikka, josta voin kitistä turhaan. Huomenna minulla on edessä helppo ja lyhyt päivä portinvartijana, josta taidan ottaa kaiken ilon irti pakkaamalla jonkin hyvän kirjan mukaan. Keskiviikkoisin ei tarvitse edes katsella Fox Newsia, vaan voin kuunnella paikallista Radio Rockia. Ei voi valittaa, oikeasti.

When life gives you lemons, ask for salt and tequila.

Ruokaketju

2011-09-11T09:43:00.002-05:00

Oho. Työläisen arki on näköjään ollut sen verran kiireistä, etten ole ehtinyt/viitsinyt paljon koneella istuskella. Tämä viikko meni vielä harjoitellessa, huomenna pitäisi osata tehdä hommat jo semi-itsenäisesti. Vähän hirvittää, mutta onneksi ei liikaa.

DIY-projektit ovat edenneet, hmm, vaihtelevasti. Pianon virittelin ihan ite, ja taisin siinä onnistuakin välttävästi. S sai yhden virtapiirin valmiiksi ja toimintakuntoon, eikä edes satuttanut itseään. Katon maalaus ei ole edennyt yhtään, eikä varmaan etenekään ihan heti, sillä onnistuttiin hankkimaan eilen lisää askarreltavaa. Palasina olevan biljardipöydän kokoaminen on varmasti paljon mielekkäämpää kuin katonrajassa kiikkuminen, varsinkin tällaiselle korkeanpaikankammoiselle. Jos saadaan pöytä kasattua, niin myöskin pöydän koekäyttö saattaa mennä kattoparrutuunauksen edelle...

Mutta siis onhan meillä myös pieniä isoja uutisia! Meidän jo valmiiksi karvainen perhe sai lisäystä viime lauantaina kahden rottatytön muodossa. Näköjään jokavuotinen koiranpentukuume iski taas allekirjoittaneeseen, ja kun S ei millään suostunut hommaamaan colliepentua (olisin halunnut pikku-Usvan lisäksi ison Usvan), niin tehtiin spontaani kompromissi. Tuhlattiin 200 dollaria lemmikkikauppaan ja tultiin kotiin uusien perheenjäsenten kanssa.

Io ja Callisto. Tuo ruskea juttu oli vielä eilen riippumatto, mutta tytöt päättivät tehdä siitä itselleen makuualustan.

Animal hoarding -ohjelmat, täältä tullaan! Tosin, kuten S on todennut jo pariinkin otteeseen, meidän "ongelma" tuskin pääsee leviämään käsiin, sillä meillä on nyt sen verran hyvä ruokaketju, että "ongelmaan" tulisi ratkaisu ihan itsestään.

Lumi istuu luonnollisesti koko ketjun korkeimmalla pallilla.

DIY, CPR, AED

2011-09-01T16:55:00.002-05:00

Kotiuduin justiinsa ensiapukurssilta. Töiden puolesta sitä vaaditaan, eivätkä nuo tiedot ja taidot mene varmasti kotonakaan hukkaan. Varsinkaan nyt, kun tuon miehenpuolikkaan on vallannut kunnon tee-se-itse-into.

Se sai jostain päähänsä, että kellarikerrokseen tarvitaan lisää pistorasioita. No joo, olen kyllä samaa mieltä, sillä tällä hetkellä meidän (wo)man cavessa on yksi rasia, eli paikka kahdelle pistokkeelle. Siitä en välttämättä ollut ainakaan aluksi samaa mieltä, että ne sähkötyöt tehdään itse.

Pyydettiin parilta sähköasentajalta ensin tarjoukset, ja kun S lupasi ja vannoi osaavansa yhdistää oikeat piuhat oikeisiin paikkoihin ja pystyvänsä tekemään koko homman paljon halvemmalla kuin ammattilaiset, myönnyin minäkin, vaikka hieman hirvittää vieläkin. Aloitettiin urakka kuitenkin eilen illalla maksamalla itsemme ensin kipeiksi tarvikkeista, ja sen jälkeen minä sain itseni vielä kipeämmäksi kellarin katon maalamisella. Eipä muuten olekaan mikään pikku-urakka sekään, let me tell you. Täytyypä ottaa ennen ja jälkeen -kuvia (jos muistan).

Toinen DIY-projekti, joka tuskin vaatii sen kummempia ensiaputaitoja tai lupia kaupungilta, on pianonviritys. Kyllä, pianonviritys. S oli hommannut minulle Suomi-reissun aikana pianon (spinetti, maksoi kokonaisen satasen!), joka sitten kannettiin selkä vääränä kotiin heti ekana Kansas-viikonloppuna. Reppana oli (ja on vieläkin) aika pahasti epävireessä, ja varsinkin kaksi kosketinta saivat aikaan päänsärkyä aiheuttavat riitasoinnut. No, väänneltiin nuppeja kotikonstein sen verran, että pianoa voi nyt soittaa ilman, että korvat vuotavat verta. Tästä innostuneena tilattiin Amazonista pianonviritystarvikkeet. Katsotaan, pitääkö meidän virityksen jälkeen soittaa paikalle ihan oikea ammattilainen.

Syntymätodistus

2011-08-31T09:26:00.005-05:00

Katsoin eilen viisaimmaksi vaihtoehdoksi pitää tietokoneen koko illan kiinni. Hyvä niin, sillä tänne olisi saattanut ilmestyä melkoisen tulikivenkatkuista tekstiä.

Kävin eilen orientaatiossa, joka koostui pääasiassa kuuden (!) VHS:n (!) katsomisesta. Sen jälkeen suuntasin poliisilaitokselle hakemaan vartijanlupakirjaa (Private Officer License). Minulle kerrottiin etukäteen, että mukana pitäisi olla ajokortti, oleskelulupa, passi, sosiaaliturvatunnuskortti ja avioliittotodistus. Check.

Löysin perille navigaattorin avulla, sillä downtown on tällaiselle lähiörouvalle vielä melko vierasta aluetta. Astelin tiskille, ja virkailijatäti alkoi tivata dokumenttien perään. Kävimme kutakuinkin seuraavanlaisen keskustelun:

Virkailijatäti: "Missäs sun syntymätodistus on?"

Anni: "Eh, Suomessa ei varsinaisesti myönnetä sellaisia. Minulle sanottiin, että passi riittää."

VT: "Joo, ei riitä. Pitää olla syntymätodistus."

A: "Minulla ei ole semmoista."

VT: "Ootas, käyn kysymässä pomolta neuvoa."

VT: "Joo ei, syntymätodisus tarvitaan. Tai USA:n passi. Onks sulla semmosta?"

A: "Ei ole."

VT: "Miks? Eikös sun aviomies oo kansalainen? Eikös sunkin sillon pitäs olla?"

A: "Aviomies on kansalainen, juu. Se ei valitettavasti tee minusta automaattisesti kansalaista."

VT: "Ai, onpa outoa. No tää sun oleskelulupa on voimassa vain ensi kesään asti. Pitääks sun siis uusia tää?"

A: "Pitää."

VT: "No joo, mut siis sun passissa ei lue esimerkiks sun vanhempien nimiä. Me tarvitaan syntymätodistus. Katsos kun meille a-me-rik-ka-lai-sil-le myönnetään syn-ty-mä-to-dis-tus."

A: "Käviskö virkatodistus? Kas kun meillä Suo-mes-sa on Väes-tö-re-kis-te-ri, jossa säilytetään kansalaisten tietoja (toisin kuin täällä takapajulassa)."

VT: "En tiiä, faksaa se mulle."

Kiirehdin takaisin tuttuun lähiöön faksaamaan tädeille ja sedille virkatodistuksen, jota käytin oleskeluluvan hakuun. Matkalla kirosin jo ihan suomeksi sitä, miten paljon ärsyttää tulla kohdelluksi kuin kakkosluokan kansalainen. Sitten muistin, etten ole edes kansalainen.

Faksasin. Soitin perään. Eivät olleet ehtineet vielä katsoa. Jätin puhelinnumeroni. Soitin uudestaan perään. Ei vieläkään mitään. Odotin neljään asti puhelua, jota ei koskaan tullut.

Illalla uhosin jo muuttavani takaisin Suomeen, jos tämä byrokratiap*ska ei lopu tai ainakin muutu vähemmän p*skamaiseksi. Kyseessä on siis lupakirja, joka antaa minulle oikeudet käyttäytyä tasan samalla tavalla kuin muutkin siviilit. Mistään aseenkantoluvasta tai kierrepotkun luvallisesta käytöstä ei ole ollut edes puhetta!

Ah, joku ehkä muistaa, miten republikaanit olivat saaneet jostain päähänsä, että Obama ei ole syntynyt USA:ssa, eikä sen vuoksi voisi olla presidentti. Obamahan on syntynyt Havaijilla, jossa syntymätodistusta kutsutaan eri nimellä (Certification of Live Birth) kuin joissain muissa osavaltioissa (Birth Certificate). Tästä riitti polttoainetta hupsuimmille konservatiiveille pitkäksi aikaa; mm. Donald Trump lähetti "yksityisetsiviä" Havaijille tutkimaan asiaa. Haha, onneksi tämä asia on jo loppuunkäsitelty ja Obaman amerikkalaisuus todistettu.

Onneksi omakin solmu alkaa olla selvä. Soitin tuossa äsken (taas) poliisilaitokselle ja sain sieltä ilokseni ja yllätyksekseni hyviä uutisia. Nyt voinkin siis palata takaisin laitokselle hakemukseni kanssa ja saan toivonmukaan tänään sieltä jonkinlaisen kortinkin mukaan. Kun kortti on kourassa, voin mennä sovittelemaan niitä uniFormuja!

Kotirouvailun loppu

2011-08-29T13:45:00.002-05:00

Se viimeperjantainen haastattelu meni sen verran hyvin, että henkilöstöpäällikkö soitti perään noin tunti juttutuokion jälkeen. Halusivat tarjota minulle työpaikkaa. Kotihengettären kuvaannollinen essu lensi naulaan välittömästi. Saatoin myös nauttia yhden oluen sohvalla miehekkäästi röhnöttäen.

Koko juttuhan lähti siitä, että erään turvallisuuspalveluita tarjoavan yrityksen palkkalistoilla oleva kaverimme laittoi minulle pari viikkoa sitten viestiä avoimesta paikasta. Toimenkuvaan kuuluisi postinlajittelua ja -jakamista sekä muiden ihmisten, kuten vastaanottovirkailijan tauottamista. Hakivat sosiaalista ja ystävällistä ihmistä, jollaista minäkin osaan kahdeksan tuntia päivässä esittää. Laitoin hakemuksen menemään.

Homma eteni sitten siis siihen pisteeseen, että kävin ~~kehuttavana~~ haastateltavana viime perjantaina. Haastattelijat olivat "very impressed" minun monipuolisesta ansioluettelosta (kiitos kesätyöt!), koulutuksesta ja vastauksista.

En kuitenkaan ole paukutellut henkseleitä hurjan erävoiton takia, sillä tuo on entry level -paikka, eli ihan pohjalta aloitan, joten vaatimustasokaan ei välttämättä ollut ihan päätähuimaava. Nyt minulla on kuitenkin jotain (toivottavasti) mielekästä tekemistä päivisin, ja saanpa vielä siitä hyvästä ihan omaa rahaakin tuhlattavaksi. Orientaatio alkaa huomenna, joten tänään on viimeinen kotirouvapäivä.

S on muuten tainnut olla eniten innoissaan siitä, että joudun käyttämään uniformua (en suostu kirjoittamaan tuota sanaa v:llä, näyttää ja kuulostaa typerältä, sanokaa kielenhuoltajat mitä sanotte!).

I'm Back...

2011-08-25T12:25:00.006-05:00

Huhheijaa, jopas tuli taukoa kirjoitteluun! Ensin olin siis kyläilemässä Suomessa, minkä jälkeen mukava ystäväiseni lensi Atlantin yli tänne meille kahdeksi kesälomaviikoksi. Sanottiin eilen heipat. Hulinaa on siis riittänyt, ja niin riittäisi kerrottavaakin.

Koska en tiedä, kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien, tai sen kaiken rikkauden, niin taidanpa napata kiinni blogilleni myönnettyihin palkintoihin! Iso kiitos niistä, piristivät kummasti!

Ensimmäinen tunnustus tuli kivalta maailmanvalloittajalta, hanshulta:

Palkinnon mukana tuli 10 kysymyksen haaste.

1. Suosikkiväri: Vaikea vastata, kun Jukka Kuoppamäen Sininen ja valkoinen soi päässä. Hmm, ehkäpä vihreä. Tai punainen.

2. Suosikkieläin: Usva ja Lumi.

3. Suosikkinumero: 7.

4. Suosikkijuoma (alkoholiton): Sprite Zero.

5. Facebook vai Twitter?: Facebook. En varmaan edes osaisi twiittailla, ha, kalkkis. Odotan innolla Google+:n maailmanvalloitusta.

6. Intohimosi: Hmm, jääkiekko (LA Kings vs. Pittsburgh Penguins -harjoitusottelu Kansas Cityssä ensi kuussa!) ja salmiakki.

7. Saada vai antaa lahja?: No siis molemmat on kivoja! Paketointi taitaa olla ihan parasta.

8. Suosikkikuvio: Haha, ihanan random. Tähti, vaikka.

9. Suosikkiviikonpäivä: Lauantai!

10. Suosikkikukka: Päivänkakkara.

Toinen tunnustus tupsahti tyylitaituri Sannalta:

Tehtävänä oli listata omia lempijuttuja.

Väri: Pakko varmaan vastata sama kuin tuolla ylempänä, ettei minua pidetä ihan hupsuna. Punainen tai virheä. Tai molemmat.

Ruoka: S:n tekemät hampurilaiset, jos on ihan pakko valita vain yksi. (Tai iskän lasagne...)

Paikka, jossa haluaisin käydä: Olisi varmaan helpompaa valita paikka, jossa en haluaisi käydä (Ruotsi), mutta sanotaan nyt vaikka Yellowstone.

Hyvän pitäisi tietysti antaa kiertää tunnustusten eteenpäinjakamisen merkeissä, mutta juuri nyt ei taida aivokapasiteetti riittää siihen. Tuolta minun seuratuiden blogien listalta taitaa onneksi saada jo vähän vinkkiä siitä, kenestä minä tykkään. :)

Nyt keskityn jännittämään huomista työhaastattelua.

Tui tui.

Rumpujen pärinää...

2011-08-02T03:18:00.002-05:00

Nyt voi lopettaa jännittämisen, sillä arvonta on suoritettu! Olen nauranut ja hymyillyt ja ehkä vähän herkistynytkin (muttei kerrota kenellekään) noita teidän kommentteja lukiessa. Olisin halunnut palkita kaikki, mutta S ei ehkä tykkäisi, jos ostelisin kilotolkulla bbq-kastiketta ja antaisin putelit jollekin muulle kuin hänelle itselleen. Onneksi siis pystyin turvautumaan puolueettomaan arvontaan, eikä minun edes tarvinnut yrittää valkata parasta vastausta, sillä tehtävä olisi oikeasti ollut melkolailla mahdoton. Aika mahtavia tyyppejä siellä ruudun toisella puolella on!

Sitten itse asiaan:

Ensin kirjoitin käsi vääränä.

Seuraavaksi taittelin leikellyt lappuset Hessu Hopo -hattuun, kun en muutakaan arvonta-astiaa löytänyt.

Morgana voitti!

Ilmoitatko Morgana postitustietosi minulle (sounot(at)gmail.com), niin saan pakettisi matkaan, jahka rantaudun rapakon toiselle puolelle. Jättikiitos vielä kaikille osallistuneille! Kiitos myöskin toiveista ja ehdotuksista, ne ovat jo takaraivossa hautumassa. :)

Savo-lomailu jatkuu tänään mökkeilyn merkeissä, johon tietysti sisältyy saunomista, herkkuruokaa ja ehkä vähän kalijaakin. Kansasissakin pääsee kai tänään saunomaan, sillä Celsius-mittarin on ennustettu kohoavan 42 asteeseen. Hyhhyh!

Kohta lähtee

2011-07-26T12:40:00.001-05:00

Lento lähtee muutaman tunnin päästä. Jännittää pikkuisen, mukavalla tavalla. Pakkaaminen on takkuillut totuttuun tapaan, mutta melkein kaikki on jo silti laukussa. On ollut jotenkin hankala hahmottaa, että mukaan kannattaisi ottaa pitkähihaista ja -lahkeista vaatetta, sillä täällä ei sellaisia ole tarvinnut ihan hetkeen. Mukava pistää päälle jotain muutakin kuin mahdollisimman kevyitä kesämekkoja, joita minulla on melko rajallinen määrä. Vaihtelu virkistää!

S:n sisko kutsui meidät eilen illalliselle luokseen, mutta S kieltäytyi kohteliaasti vedoten siihen, että haluaa viettää "viimeisen" yhteisen iltamme ihan rauhassa. Sisko sanoi oksentaneensa pikkuisen liiallisen söpöyden takia, mutta sanoi onneksi ymmärtävänsä.

Tällä hetkellä tuntuu, että lähden käymään ulkomailla (siis mitä ihmettä?!), ja jätän kodin vähäksi aikaa. Onpa jännä nähdä, muuttuuko mieli kahden kotoisan Suomi-viikon aikana. Luultavasti, ainakin pikkuisen. Täytyy kuitenkin myöntää, että minulle tulee ikävä tätä meidän pikkuperhettä. Pikkuperhe on Lumin kauhuksi ollut viime aikoina vähän suurempi, sillä appivanhempien koirat ovat olleet meillä hoidossa heidän Skotlannin-reissunsa ajan.

Hoover, Usva ja Puddles.

Usva ja Dave & Buster'sista voitettu (ostettu) Angry Bird.

Aah, kohta pääsen ahtamaan kiduksiini salmiakkia, siideriä, sinappia ja Saarioisten jauhelihapizzaa (ja pakastepinaattikeittoa)! Ekan illan seurakin on taattua Emporia-laatua, joten reissu ei voisi enää oikeastaan paremmin alkaakaan.

Palataan asiaan Suomen kamaralta, viimeistään arvontatulosten muodossa. :)

Welcome to the Blue Hell

2011-07-25T11:57:00.004-05:00

Kansas Cityn MLS-joukkue (Major League Soccer) Kansas City Wizards vaihtoi nimeään ja osavaltiota kuluvalle kaudelle. Ennen Missourin puolella pelannut joukkue sai upouuden kodin kansasilaisesta Livestrong Sporting Parkista ja tottelee nykyisin nimeä Sporting KC, joka on kieltämättä pikkuisen coolimpi kuin The Wiz.

Sporting KC pelasi ensimmäisen kotiottelunsa uudella areenalla kesäkuussa. Meillä matsia töllötettiin telkkarin välityksellä, ja himo olla paikan päällä oli aika kova. Vannottiinkin, että tuonne mennään, pian! Ollaan kuitenkin sen verran laiskoja, että omatoiminen lippujen hankinta venyi ja venyi.

Onneksi yksi S:n lapsuudenystävistä oli saanut ilmaisia lippuja lauantain peliin ja kutsui nämä laiskiaiset mukaan. Koska tyyppi oli tehnyt iPhone-sovelluksia uudelle stadionille, nämä ilmaisliput eivät olleet ihan huonoimmasta päästä.

Shield Clubissa, jonne pääsyyn liput meidät oikeutti, oli wokkikokkeja, jättiscreenit ottelun seuraamista varten, sekä ilmastointi, joka oli lauantain saunamaisessa helteessä (100°F/37,8°C) enemmän kuin kiva juttu. Stadionin laidoilla roikkuneet Welcome to the Blue Hell ja Kansas City Cauldron -liput kuvasivat kuumaa ja kosteaa tunnelmaa paremmin kuin hyvin.

Sporting KC - Toronto FC

Toronton pelaajaesittelyn mukaan kanadalaisesten kokoonpanoon kuului mm. Celine Dion, Justin Bieber ja Gordon Bombay (Emilio Estevez).

Päädyn fanikatsomon riehakas tunnelma levisi koko stadionille viimeistään siinä vaiheessa, kun Sporting avasi maalihanat oikein kunnolla. Kolme maalia kymmenen minuutin sisään teki nannaa, ja omia äänijänteitäkin tuli treenattua jonkin verran. Penkkirivien välissä pomppiminen ei ainakaan vähentänyt hikoilua, kuten eivät myöskään $8,50 maksaneet oluet tai $4,50 maksanut vesipullo...

Olen käynyt täällä paljon ahkerammin katsomassa live-urheilua kuin Suomessa, mutta määrä ei tässä tapauksessa ole korvannut laatua (baseball vs. jääkiekko tai suomalainen pesäpallo). Lauantain pelissä löysin onneksi (?) taas sisäisen rekkamieheni ja huutelin jo hävyttömyyksiä tuomareille (ei sillä, että rekkamiehet olisivat mitenkään hävyttömiä). Täytynee siis käydä uudestaankin nostattamassa sykettä Livestrong Sporting Parkissa. Olen kaivannut tuota tunnetta!

Sporting muuten voitti 4-2.

Jari Litmanen, koska kuitenkin luet tätä, niin jaanpa sinulle kuningasideani, jonka sain lauantaina. Voisitko harkita davidbeckhamien tekemistä ja dollarikentille siirtymistä? Sporting kaipaisi pätevää keskikenttätaituria ja lisää pohjoismaista osaamista (ykkösmaalivahti on tanskalainen vaalea torni nimeltä Jimmy Nielsen). Voisit olla vaikka alkuun meillä yötä, jos et löydä heti omaa kotia. Olet varmasti jo kyllästynyt hotelleissa nukkumiseen. Meillä olisi tarjota ilmastointiteipillä korjattu ilmapatja tai vaihtoehtoisesti vuodesohva, molemmat queen-kokoa. Mieti edes.

Psssst. Kiitos alla olevaan merkintään tulleista kommenteista. Kyllä te sitten olette mukavia!

100K

2011-07-21T15:29:00.002-05:00

Nyt kun tässä osoitteessa on joku (äiti) jaksanut vierailla yli 100 000 (!) kertaa, niin ajattelin, että on aika muistaa niitä ihmisiä, jotka tästä hommasta näin mielekästä tekevät. Haluaisin siis tarjota teille mahdollisuuden saada itselleen palasen maukkainta Kansas Cityä, pullollisen allekirjoittaneen suurinta pahetta (no, on se ainakin yksi suurimmista...), sekä jotain, jolla voi laittaa suun kirpeäksi. Saattaapa pakettiin löytää tiensä vielä jotain muutakin.

"Säännöt" ovat seuraavanlaiset:

Keksi itsellesi nimimerkki, jos kommentoit anonyymina.
Kerro, mitä kautta löysit/eksyit tänne.
Jätä (halutessasi) risuja ja/tai ruusuja.
Jännitä kädet täristen arvontatulosta.

Vastausaika alkaa nyt ja päättyy 28.7. klo 23:59 Suomen aikaa. Good luck!

*****

Käsi ylös: kuka luuli, että pullollinen suurinta pahettani on alkoholipitoista?

Joplin

2011-07-19T14:24:00.005-05:00

Ajoimme viime perjantaina EF5-luokan tornadon runteleman Joplinin läpi matkalla Noeliin float tripille. Suurin osa vilkkaasta kaupungista oli ulkoisesti täysin ehjä, vaikka jo ennen varsinaisen tuhoalueen näkemistäkin tornadon turmiollisuudesta sai jonkinlaisen kuvan. Vielä kaksi kuukautta myöhemminkin teiden varsilla oli isoja telttoja, joista jaettiin vettä, ruokaa ja vaatteita. Monet yritykset tarjosivat ilmaisia aamiaisia ja/tai lounaita sekä ilmastoituja tiloja; täällä on ollut melkoisen kovat helteet viime aikoina.

Kun käännyimme Main Streetille, eli nimensä mukaisesti kaupungin pääkadulle, mitkään CNN:n lähetykset ja raportoinnit eivät olleet valmistaneet meitä siihen, millainen näky meitä odotti. Vaikka viranomaiset ja vapaaehtoiset olivat tehneet upeaa työtä ja siivonneet jälkiä jo vaikka kuinka paljon, niin myrskyn tuhot olivat vielä varsin selvästi nähtävissä.

Yritin ottaa edesmenneestä naapurustosta muutamia kuvia liikkuvan auton ikkunan läpi. Oli vähän häijy olo tallentaa toisten menetystä muistikortille, joten nämä ovat todellakin pikaisia salaräpsyjä:

Voi kuinka pieniä me ihmiset luonnonvoimien edessä olemmekaan. Tornadon moukaroima alue on reilun kilometrin levyinen ja yli 30 kilometrin pituinen polku, ja tietysti keskellä vilkkainta Joplinia. Yli 8000 kotia katosi kokonaan tai tuhoutui asumiskelvottomiksi, 159 ihmistä menetti henkensä. Me näimme hävityksestä vain murto-osan, emmekä varmasti oikeasti ymmärtäneet paikallisten tuskasta sitäkään vähää.

Hiljaiseksi veti, siltikin.

If You Hear Banjos, Paddle Faster

2011-07-14T13:16:00.002-05:00

Tämä olisi innoissaan tulevasta viikonlopusta! Huomenna tähän aikaan ollaan toivottavasti jo puolessa välissä neljän tunnin ajomatkaa lähelle Arkansasin rajaa. If you hear banjos, you've gone too far. Näyttää siltä, että tämä on vähään aikaan viimeinen float trip, sillä meidän kaveripiiri alkaa olla siinä iässä, että jo ensi kesänä osa porukasta taitaa keskittyä lastenhoitoon kaljakellunnan sijaan. Tästä retkestä täytyy siis ottaa kaikki ilo irti.

Katsotaan, innostuuko kukaan kesyttämään kelluvaa tukkia ylihuomenna. Kuva vuodelta 2008.

Viikonlopun sääennuste näyttää vesileikkien osalta lupaavalta, mutta teltassa nukkuminen vähän pelottaa. Jos yön alin lämpötila on 24 astetta, niin kangastötterössä voi olla aika tukalaa. Pitäneekin pakata kylmälaukkuun reippaasti vettä. Margarita ja olut ovat aika heikkoja janonsammuttajia noin pidemmän päälle, vaikka muunlaisina sammuttajina varmasti hyvin toimisivatkin.

Vaikkei minua Pohjoisen lapsukaisena olekaan rakennettu kestämään tällaisia kesähelteitä, niin yllättävän hyvin olen melkein 40 asteen lämpötiloista selvinnyt. Toki olen kovilla helteillä paljon mieluummin sisällä ilmastoinnin hellässä huomassa kuin ulkona paahtamassa itseäni, mutta meidän teltassa ei ole valitettavasti ilmastointia, joten nyt on karpaasin vain kestettävä. Meidän kodin sisälämpötila on muuten asetettu 80 fahrenheitiin, eli melkein 27 celsiusasteeseen, jotta sähkölasku ei olisi kukkarolle liian karu. Silti sisällä on ihanan viileää, vaikkei toki läheskään yhtä vilpoista kuin paikallisissa ravintoloissa ja kaupoissa, joiden ilmastointi tuntuu olevan reippaasti pakkasen puolella.

Ilmastointiparka.

Ehditäänpä muuten tekemään jotain erityisen kivaa vielä ennen retkelle lähtöäkin. Viimeinen Harry Potter tulee täällä ensi-iltaan huomenna, ja me mennään klo 00:16 alkavaan näytökseen. Aika pelonsekaisin tuntein elokuviin lähden, mutta onneksi osana sekamelskaa on myös innostusta ja odotusta. Hui, nyt se loppuu.

No niin, nyt kauppaan terveellisten retkieväiden ostoon. Hyvää viikonloppua!

Margaritaville

2011-07-08T14:11:00.001-05:00

Voi apua, miten nopeasti tämä kesä etenee! Viikon päästä suunnataan etelä-Missouriin kauan odotetulle float tripille, ja kolmen viikon päästä olen jo Suomessa. Huomenna juhlitaan meidän kaksivuotishääpäivää. Miten meidän maistraattireissustakin voi olla jo kaksi vuotta?

Viime viikonloppuna juhlittiin Yhdysvaltojen itsenäisyyttä. Katukuvassa näkyi ehkä hieman normaalia enemmän tähtilippuja, mutta muuten en mitään yltiöisänmaallisuutta huomannut. Kai siihenkin on jo sitten tottunut. Me järjestettiin omat Celebration of the day Will Smith saved us from an alien invasion -juhlat (Independence Day -elokuva, tiedättehän, öh) viime sunnuntaina, ja kaksi ystävystämme olivat päättäneet hankkia meille tämmöisen:

No shoes, no shirt, no problem.

Johdoton margaritakone! Juotiin siis amerikkalaisten itsenäisyyden kunniaksi meksikolaisia drinksuja ja syötiin kreikkalaista salaattia. Onneksi S sentään grillasi cowboy-pihvejä, ettei touhu mennyt aivan täysin epäisänmaalliseksi. Meidän naapuri muuten arvasi jo edellisenä päivänä, että ollaan järjestämässä jonkinlaiset pirskeet, sillä nikkaroitiin taas autotallissa (ja jouduttiin lainaamaan naapurin akkuporakonetta, kun omasta loppui mehut). Tehtiin pöytä takapihan terassille, ja naapuri oli tullut siihen tulokseen, että me rakennetaan aina jotain juuri ennen bileitä.

Hiontaa ja petsausta vaille valmis.

Itse juhlapäivänä käytiin katsomassa ilotulituksia anopin ja S:n siskon perheen kanssa. Meidän kummityttönen katseli räiskettä silmät pyöreänä, mutta kaksivuotias isosisko ei ollut aivan yhtä innoissaan. Varttitunnin jälkeen tienoo kuitenkin hiljeni niin paukkuvista ilotulitteista kuin huutavista taaperoistakin, ja maassa oli taas rauha.

Elävää kuvaa

2011-07-01T13:01:00.001-05:00

No niin! Sain tiivistettyä eiliset höpinät puoleen, ja nyt Youtubekin hyväksyi tekeleen. Vähän naurattaa pari tuksumaista juttua tuossa, kuten se peili on "bravuurijuttu koko talossa". Sen siitä saa, kun puhuu ennen kuin ajattelee. Videon kuvan- ja äänenlaatu ei tosin naurata oikeastaan ollenkaan. Kajarinnupit saa kääntää kaakkoon, jos meinaa kuulla jotain.

Siinäpä meidän Ruotsin-laiva. Kiitos, Bemary, tuosta mielleyhtymästä. Kiitos oikein paljon.

Kotoisia kuvia

2011-06-30T21:02:00.003-05:00

Jep. Kuvailin tänään muka lyhyen esittelyvideon tästä meidän tönöstä, mutta siitäpä tulikin tämän savolaisen selostamana liian pitkä Youtubeen, joten taidan jättää videon osiin pätkimisen (tai uudelleen kuvaamisen) huomiselle. Palataan sen tiimoilta asiaan siis toivottavasti huomenissa.

Tässä kuitenkin vähän esimakua muutaman liikkumattoman kuvan muodossa:

Köökki.

Olohuone.

Master.

Master bath.

Punainen vierashuone.

Uudet verhot.

*****

Käytiin muuten viime sunnuntaina kirkossa, eikä tällä kertaa edes pitkin hampain. Meistä tuli nimittäin kaksi kuukautta vanhan neitokaisen kummeja. Oli aika mieletön kunnia! Täällä ainakin katolilaiset valitsevat kummit sillä periaatteella, että jos vanhemmille sattuu jotain ikävää, eivätkä he enää pysty huolehtimaan lapsesta, niin vastuu lankeaa kummeille (godparents). Meistä ei siis tullut pelkkiä lahja-automaatteja. En sitten tiedä, kuinka usein homma toimii käytännössä ihan noin.

Itsehän en näin ei-katolilaisena pakanana voisi periaatteessa olla virallinen kummi, mutta kun minulta ei kerran mitään kyselty, niin ihan pokkana lupailin vaikka mitä koko seurakunnan edessä. Pikkupirpanan vanhemmille (eli S:n siskolle ja siskon miehelle) taisikin olla tärkeintä, että tyttö saa rakastavat kummit, vaikka nämä kummitukset eivät mitään hengellisiä neuvoja lapselle oikein osaakaan antaa. Jo S:n siskon pyytäessä meitä kummeiksi S naureskeli, että meiltä kyllä saa melko hyviä moraalisia neuvoja, mutta on aika turha odottaa hyvin pyhiä saarnoja ihmiseltä (S), joka luuli, että Jeesuksen isän nimi oli John. Sisko sanoi, että hän odottaa meiltä vain sitä, että jos hän kuolee, niin meidän on huolehdittava, että tyttö käy pyhäkoulua. S sanoi: "I can do that. I'll just tell her to blame her dead mother, not me!"

Kummityttö kävi eilen uimassa meidän kanssa.

Jatketaan samalla teemalla

2011-06-24T12:17:00.005-05:00

Nyt kun olen kehunut Suomi-herkut vähintään maasta Marsiin, niin pitää välillä iloita näistä uuden kodin tuomista eduistakin. Niitäkin nimittäin riittää.

Jos ei ole vielä käynyt selväksi, niin pidän herkuttelusta ja laiskottelusta, ja varsinkin noiden kahden harrastuksen yhdistämisestä. Oivan mahdollisuuden tähän tarjoavat kauppojen ja ravintoloiden ylitsepursuavat mässytarjonnat sekä melkoisen kattava tv-tarjonta.

Kun muutettiin tänne (muutan tasan vuosi sitten!), valittiin sellainen kaapelikanavapaketti, johon kuului HBO. Olin jo Suomessa koukuttunut True Blood -sarjaan, joten olikin aika luksusta päästä katsomaan sitä ihan tuoreeltaan (ja laillisesti) omalta kotisohvalta. Pian ihastuin myös HBO:n muihin tuotoksiin, kuten Boardwalk Empireen, The Ricky Gervais Show'hun, Real Time with Bill Maher -talk show'hun, sekä viimeisimpänä muttei todellakaan vähäisimpänä Game of Thronesiin, joka jäi juuri tauolle. Eipä ole siis ihme, että nykyisessä asumuksessakin näkyy HBO sekä HBO On Demand, joka mahdollistaa sarjojen ja elokuvien katselun ihan mihin aikaan tahansa.

Team Alcide!

Vaikkei peruskaupoista saakaan salmiakkia, niin toki sieltä löytyy sen verran paljon muuta mässättävää, ettei vyöhön ainakaan tarvitse tehdä lisää reikiä. Eilen ostin tuoreita mansikoita ja tänään ajattelin ostaa viikonlopun kunniaksi aivan järjettömän herkullisia jalapeño-sipsejä. Saatanpa niillä herkutellessani katsoa pari jaksoa True Bloodin kolmatta tuotantokautta, ihan vain fiilistelyn (Alciden) vuoksi. Neljäs tuotantokausi alkaa ylihuomenna! Tai sitten jatkan The Southern Vampire Mysteries -kirjasarjan läpi koluamista (jälleen kerran). Olen niin iloinen, että olen saanut haalittua kaikki osat kirjahyllyyn!

Illalla pääsen herkuttelemaan aidolla jenkkiruoalla. Mennään meidän lemppariurheilubaariin nimeltä Coach's. Sieltä saa vaatimattomasti maailman parhaita wingsejä. Taisto on tiukka Coach'sin ja Buffalo Wild Wingsin välillä, mutta Coach'sin siipiin taidetaan laittaa jotain koukuttavaa ainetta, sillä minun on päästävä sinne tasaisin väliajoin. Muutenkin tekee jatkuvasti mieli aina vain tulisempaa ja tulisempaa ruokaa, ja onneksi tarjontaa löytyykin yllin kyllin, muun muassa meksikolaisen ruoan ja barbecuen muodossa.

Voisin jatkaa tätä listaa ihan loputtomiin, mutta meidän langaton netti pätkii sen verran pahasti, että taitaa olla parempi julkaista teksti nyt, kun signaali on suhteellisen vakaa. Minun täytyy sitä paitsi jatkaa verhourakkaa. S osti minulle synttärilahjaksi ompelukoneen (veti takaisin sen puutarhakauppajutun), joka on niin hieno, että minulla meni eilen varmaan noin tunti ohjekirjaa lukiessa. Sain kuitenkin jo yhden projektin valmiiksi; värkkäsin keittiöön uuden kapan. Tänään vuorossa on yhden makuuhuoneen verhot. Voisin laitella kuvia, kunhan saan talon taas asuttavaan/kuvattavaan kuntoon, eli ehkä ensi viikolla. Nämä meidän DIY-projetkit ovat vallanneet jo autotallistakin puolet...

Hyvää juhannusta, missä ikinä olettekin!

Nälkä kasvaa siitä kirjoittaessa

2011-06-16T12:23:00.005-05:00

Eilen iski taas ihan puskista uusia herkkup*rseilyn kohteita, joita odottaa karu kohtalo, kunhan Suomeen asti pääsen. Ensiksi alkoi tehdä mieli Turun väkevää sinappia. Maistuisi grillimakkaran kanssa, vaikka kyllähän noin hyvä sinappi menee vaikka ilman lisukkeitakin.

Kun olin päässyt pahimmasta sinappihimosta yli, rupesi voileipäkakku kummittelemaan päässä. Kaveri ehdotti, että tekisin sellaisen täällä itse, mutta valittelin, etten löydä oikeanlaisia aineksia, ainakaan helposti tai halvalla. Kylmäsavustettu lohikin maksaa miljoonia!

Seuraavaksi olisin ahminut sulatejuustoa ja valkosipulituorejuustoa, jos sellaisia olisi käden ulottuvilla ollut. Täältä saa kyllä processed cheeseä (mikä houkutteleva nimi), joka muistuttaa etäisesti sulatejuustoa, vaikkakin sitä on paljon helpompi löytää kiinteässä kuin pehmeässä muodossa, sekä cream cheeseä, joka muistuttaa ehkä vähemmän etäisesti tuorejuustoa, mutta en ole vielä löytänyt esimerkiksi Valion Violalle vertoja vetävää cream cheeseä tai Koskenlaskijan veroista processed cheeseä. Sitä paitsi S ei suostu syömään cream cheeseä, mutta söi Suomessa tuorejuustoa. I rest my case.

Lopulta päädyin haaveilemaan jo punajuurisalaatista, puolukka- ja lakkahillosta, karjalanpiirakoista ja munavoista... Ekan illan menusta tuleekin varmasti aika mielenkiintoinen.

Kuvat Googlesta.

Jälkiruoaksi söisin vielä Turun sinappia ja kermaviiliä.

Kadonneen tempun metsästys

2011-06-13T13:39:00.002-05:00

Muistin perjantai-iltana osaavani jotain todella ihmeellistä ja upeaa. Edellisen kerran testasin tätä temppua varmaankin 10-pennisillä, eli kokeilujen väliin mahtuu muutama vuosi ja ainakin yksi vuosituhannenvaihde. Tällä kertaa temppuvälineinä toimivat kuusi quarteria (25 cents), yksi nickel (5 cents) ja yksi penny (1 cent), eli yhteensä kahdeksan kolikkoa. Ei tässä olla vielä lähelläkään omaa ennätystä, mutta nyt alkaakin hurja herkistelykausi. Ennätykset on tehty rikottaviksi. Vielä kun muistaisin, mikä se ennätys oli.

Kuvaaja (ja DJ): S.

Jos pimeästä videosta ei käynyt selville, niin koppasin nuo kolikot kyynärpäältä kätöseeni. And the crowd went wild! Heh, muistan, miten harjoiteltiin kolikoiden nappaamista pikkuveljien kanssa kilpaa. Taustalla soi silloin varmaan sama kappalekin. Ah, kultainen 90-luku.

Löytyykö muita taitajia?

Kiusauslista

2011-06-10T16:00:00.004-05:00

Moni ulkosuomalainen on jo tainnut suunnata kesäreissulle Suomeen. Itsellä se retki on vielä onnellisesti edessä, reilun kuukauden päässä häämöttämässä. Salmiakkihammasta kolottelee jo aika lailla. Muutkin himot ovat toki ehtineet nostaa houkuttelevaa päätään, joten ajattelin listata kaipaamiani asioita, ihan vain itseni kiusaksi, tietenkin.

Suomi-herkut

Suun kautta nautittavista jutuista taidan kaivata ihan eniten salmiakkia. Ei varmaankaan ole yllätys. Jo pikkulikkana valitsin kymmenen markan irtokarkkipussiini (on muuten ikävä myös irtokarkkeja) aina mustia herkkuja. Turkinpippureita, lakritsi- ja salmiakkinappeja, pääkalloja, krokotiilinkyyneleitä... Suklaa on pahaa ja hedelmäkarkit liian makeita. Niitä saa sitä paitsi täältäkin.

Juusto! Ah, miten mulla onkaan ikävä suomalaisia ja nimenomaan Valion juustoja. Olen tainnut aiemminkin mainita, että joistain kaupoista saa oman kotikylän juustoa Finlandia-nimellä, mutta amerikkalaiseen tapaan juusto on valmiiksi siivutettua ja kallista, joten aika harvoin tulee herkuteltua tutulla juustolla. Ei ole muuten sattumaa, että oma Suomi-reissuni sattuu sopivasti päällekkäin Lapinlahden Juusto- ja viinijuhlien kanssa. 20-metrinen juustopöytä, here I come!

Kuiva omenasiideri, kuinka sua kaipaankaan! Täkäläisestä valikoimasta lähimmäksi pääsee Strongbow, mutta se ei ole läheskään yhtä hyvää kuin Fizz. Näin muuten taannoin unta, että Olvi oli ottanut valikoimiinsa marinarakastikkeelta maistuvan siiderin. Ei ollut hyvää edes unessa, outoa kyllä.

Muita hetimiten Suomen kamaralla suuhun saatavia herkkuja ovat mm. ruisleipä (tietenkin!), kermaviili (ja Estrellan valkosipulidippi) ja maksalaatikko. Ja Saarioisten jauhelihapizza. Gourmet-herkuista voi sitten vastata mestarikokki-isä. Loimulohi, mmm.

Perhe ja ystävät

Täällä sitä vasta oikein tajuaakin, miten minulle onkaan sattunut maailman paras perhe ja ystävät! Toivottavasti ehdin treffata mahdollisimman monta sukulaista ja kaveria kahden viikon aikana. Aikaa on valitettavasti rajoitetusti, joten en ehdi millään koluta jokaista Suomen kolkkaa, vaikka mieli tekisikin. On siis yritettävä tehdä hyvin ajoitettuja täsmäiskuja eri kaupunkeihin, kuten Helsinkiin ja Kuopioon. Muuten aika taitaa mennä Savon sydämessä, tutuissa järvi- ja lapsuusmaisemissa, mökillä ja paikallisen baarin terassilla (jälkimmäinen ei välttämättä kuulu niihin lapsuusmaisemiin). Sinne vain kaikki, hei!

Miscellaneous

Saunaan pitää päästä, vaikka on kyllä myönnettävä, että näillä helteillä ei ole varsinaisesti saunomista ikävä ollut. Siltikin puusauna kuuluu ehdottomasti retkiohjelmaan, luultavasti joka ilta. Pianoa tekee myös mieli päästä soittamaan, meidän ainoa kosketinsoitin kun on Rock Band 3:n parin oktaavin keyboard. Itse asiassa inspiraatio koko merkinnän kirjoittamiseen lähti siitä, että kuuntelin äsken pianolla soitettuja sulosäveliä. Ei siinä muuten mitään, mutta kun kyse oli countrysta. Kansas on tehnyt tehtävänsä, aivoni ovat muusia.

Ettei elämä menisi liian ruusuiseksi, niin olen jo ikävöinyt Usvaa, Lumia ja S:a valmiiksi. Kyllä tämä kuitenkin taitaa olla se paikka, mihin minä kuulun, vaikkei täältä saakaan hyvää salmiakkia, ja ruisleipäkin pitää tehdä itse.

Rock the Party

2011-06-06T12:55:00.003-05:00

Kääk! Menipä reipas viikko nopeasti, kun oli paljon seuraa ja tekemistä! Meillä oli muutaman päivän ajan vieraana yksi sohvanvaltaaja, jonka kanssa tehtiin töissä oleva S yhtenä päivänä mustasukkaiseksi istuskelemalla pihalla virvokkeet kourassa ja tilaamalla pizzaa, ja seuraavana päivänä kadehdinnan kohteena oli meidän reissu T-Bonesin peliin. Meinattiin vielä pelata S:n lempipeliäkin (Halo 3), mutta silloin olisi kuulemma tullut ruumiita. Leikittiin Desperate Housewivesia, vaikka vain toinen meistä on naimisissa ja nainen.

Viikonloppuna riitti myöskin hulinaa, sillä lauantaina oli meidän tuparit. Tutustuttiin naapureihin vähän paremmin, ja meidän kaverit pääsivät tutustumaan uuteen torppaamme oikein kunnolla. En ehtinyt/muistanut ottaa yhtään kuvaa, joten todistusaineistoa ei kai jäänyt kenellekään talteen, ei edes meidän aamuöisestä Rock Band -sessiosta. S ehti tuhota eilen aamulla pahimmat pöydille jääneet todisteet juhlista, ennen kuin minä nousin sängystä. Se oli kuulemma minun synttärilahja. Toinen synttärilahja on sitten kuulemma se, että saan käydä valkkaamassa kaksi puuta jostain puutarhakaupasta. Minulla on viimevuotinenkin lahja käyttämättä (60 dollarilla huonekasveja), joten kohta vihertää, piha ja talo.

Meidän juhlat jatkuvat tänään, sillä pikku-Usva täyttää kokonaisen vuoden! Ostin viime viikolla kaupasta isojen koirien ruokaa, sillä meidän tyttönen ei muka enää ole pentu, sniisk. S suunnitteli vievänsä meidän lellipennun illalla lemmikkikauppaan valitsemaan uuden lelun (ihan kuin olohuoneen lattia ei olisi jo valmiiksi lelujen valtaama...). Ihme, kun ei tuonut sille aamiaista sänkyyn.

Vielä mahtuu vauvasänkyyn! Ainakin melkein.

Se on lopun alkua! Tämä on ryöpytystä! Tämä on valtaisaa ryöpytystä!

2011-05-27T14:22:00.005-05:00

Olin 10-vuotias, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmesteruutensa. Muistan sen päivän kuin eilisen (en vissiin muista eilistä kovin terävästi). Se taisi olla samoja aikoja, kun aloin kannattaa Jokereita, koska meidän luokan pojat tykkäsivät TPS:stä. Jääkiekkoa, jos nelosdivarin ulkojäärymistelyjä (go LL89 go!) sellaiseksi voi kutsua, olin seurannut oikeastaan koko ikäni. Isältä opin, miten tuomareille puhutaan oikeaoppisesti.

Kisojen jälkeen keräsin huoneeni seinille kaikki mahdolliset lehtileikkeet ja Suosikin jättijulisteet. Huuma ei ottanut loppuakseen, eikä se siitä oikeastaan koskaan laantunutkaan. Vielä viime vuonnakin fiilistelin uusintana (doh!) telkkarista tullutta finaalia. S ei jaksanut oikein ymmärtää, mutta onneksi sain purkaa jännitystäni Facebookissa parin kaverin kanssa. Eihän sitä tiedä, vaikka Jutin laukaus olisikin ollut tällä kertaa huti!

On pakko myöntää, että jääkiekon seuraaminen on väkisinkin kärsinyt täällä asumisesta, vaikka NHL:n pudotuspelejä onkin ollut oikein kiva ja helppo seurata omalta kotisohvalta järkevään kellonaikaan. Pidän vieläkin peukkuja pystyssä, että Kansas City nappaisi jonkun änärijoukkueen omakseen, jotta pääsisin taas nautiskelemaan kunnon vääntämisestä. CHL-joukkue Missouri Mavericks olisi jo plakkarissa, mutta en voi mennä kannustamaan mitään, minkä nimessä on Missouri. Tai no ehkä ensi kaudella on jo mentävä, on nimittäin sen verran ikävä livelätkää.

Niin, tämän vuoden kisat sitten. Toinen tunnustus: En olisi kisojen yskähdellessä käyntiin oikein uskonut, että kultaa tulee. Onhan sitä tässä vuoden 1995 jälkeen nähty vaikka minkälaista dream teamia Teemulla ja Sakulla höystettynä, ja silti päädyttiin pettymyksiin. En kuitenkaan laske pettymyksiksi kovalla työllä ansaittuja arvokisamitaleja, vaikka hopea aina vähän kirpaiseekin, vai mitä Ruotsi? Vaikka usko oli tänä vuonna vähän koetuksella, niin kannustuksen laatu ja määrä ei siitä ainakaan kärsinyt. Aina ollaan tukena, viimeiseen asti!

Katselukokemusen laadussa oli kuitenkin hieman parantamisen varaa, sillä vaikka yleensä löysinkin YLE:n streamin Mertarannan selostuksella, niin valitettavan usein oli silti pakko turvautua ruotsalaiseen lähetykseen, sillä Suomi-streami pätki ihan liikaa, enkä halunnut hukata sekuntiakaan arvokasta jääaikaa. Kuuntelin sitten sitä mökellystä monen ottelun ajan, mutta onneksi pystyin sentään keskittymään oleelliseen, eli epämääräiseen mölähtelyyn ja vääntelehtimiseen.

Vaikka seurasin kisoja enimmäkseen fyysisesti yksin (S pystyi katsomaan vain viikonloppupelit), niin netti tarjosi ottelulähetysten lisäksi myös juttuseuraa. Analysoitiin monet pelit pikkuveljen kanssa IM:ssä ja muiden hyvien tyyppien kanssa Facebookissa. Toki olisin ollut mieluummin jossain suomalaisessa kisastudiossa huutamassa kurkku käheänä, mutta menihän nämä kisat ihan hyvin näinkin. Sainpahan pelotella selkäpiitä karmivilla huudoillani asiasta tietämättömiä naapureita.

Vain yksi ottelu jäi katsomatta, koska oltiin puolivälierän aikana ostamassa taloa.

Paljon sitä tulikin huudettua ja kommentoitua. Kun Tuomo Ruutu mätki tyhjistä paikoista ohi, huokaisin helpotuksesta, etten mennyt sen kanssa naimisiin. Nyt tosin voisin harkita taas uudestaan, jos en jo olisi rouvashenkilö. Tshekki-pelissä kirosin jo suomeksi, vaikka yleensä eläimille (yksin) jutellessani puhunkin englantia. Saksa-pelissä halusin vaihtaa Lassilan vastustajan maalille, mutta kaveri näyttikin minulle pitkää nenää Venäjää vastaan pelatussa jatkosarjaottelussa. Kiitos siitä!

Äänekkäimmät älämölähdykset toki kuultiin maalien jälkeen, ja tietysti niissä ~~rankkareissa~~ voittolaukauskilpailuissa. Hengittäminen oli aika ajoin yliarvostettua, niin kuin varmasti monella muullakin kisoja seuranneella. Oli ihan liian jännää, aina finaalin viimeisille minuuteille asti, kunnes pojat päättivät pistää muutaman lätyn turnauksen MVP:n taakse. Minulla olikin ehtinyt olla jo ikävä Tommy Saloa ja Tommyn pomputtelua, mutta kyllä Fasthissakin näköjään on potentiaalia. Varsinkin silloin, kun muu joukkue on jo antanut periksi.

Katsottiin finaali S:n kanssa vanhalla asunnolla lattialla istuen/polvillamme nököttäen, koska kaikki huonekalut olivat jo uudessa kodissa. Katsottiin kahdelta eri näytöltä, ihan varmuuden vuoksi. Kun Ruotsi teki ensimmäisen ja ainokaisen maalinsa, meinasin masentua ihan kokonaan. Tämähän oli nähty niin monta kertaa. Ihan yhtä kertaa on myös kuultu lause "Miksi katson jääkiekkoa?" tai "En enää ikinä katso jääkiekkoa!"

Kun Suomi sitten tasoitti, niin oli aika lähellä, etten Munamiehelle vertoja vetäneellä polvihyppelyllä pudonnut alakerran naapureiden päälle. Lätkäytettiin S:n kanssa muutamat ylävitoset ja jäätiin odottamaan kolmatta erää. Saatoin myös sihauttaa sivistyneesti yhden huurteisen auki. Siihen yhteen se jäikin, sillä oltiin kahdella autolla liikkeellä (koska oltiinhan myös pakkaamassa/siivoamassa...).

Kolmas erä oli loppupuolella jo silkkaa ihanaa teurastusta, joten äänihuulia tuli verryteltyä jonkin verran. Joku suomalainen saattoi myös näyttää sivistyneesti keskisormea ruotsalaisille faneille näytön läpi. Ai että minusta kuoriutuu aina niin ihastuttava ja hyväkäytöksinen karski äijä jääkiekko-otteluiden aikana. Ehkä se penskana harrastettu ulkojäillä seisoskelu teki sitten tehtävänsä.

Kiitos Leijonat hienoista hetkistä ja sydämentykytyksistä, niin jäällä kuin sen ulkopuolellakin! Kiitos kauan odotetusta mestaruudesta! Kiitos ilmaveiveistä, Granlund ja Nurminen! Kiitos siitä, että Poika on saunonut Youtubessa ja Suomesta soitetuissa puheluissa taustalla jo monta kertaa. Kiitos Jukka Jalonen, että luotsasit jengin mestareiksi asti, vaikken ehkä sinusta ole aina ihan täysillä tykännytkään.

Juotiin illalla kultamitalikahvit. Kiitos vanhemmille Suomesta kärrätystä Fizz-tölkistä!

Mississippiläinen pikkukaupunki

2011-05-26T15:30:00.002-05:00

Tiedättehän, miten amerikkalaisia sätitään siitä, että heidän maantietotaitonsa ovat heikkoja? Että he ovat niin välinpitämättömiä ja ylpeitä, ettei faktoilla ole niin väliä? Eivät edes tiedä, missä Suomi on! Typerät jenkit.

Tässä pari esimerkkiä siitä, miten maailman parhaassa maassakin osataan sotkea asioita. Kunhan on vähän sinne päin.

Iltasanomat 25.5.2011:

Tornado iski Mississippin osavaltiossa sijaitsevaan Joplinin kaupunkiin maanantaina.

STT

Iltasanomat 26.5.2011:

Tuhoisa tornado tuhosi Joplinin pikkukaupungin Missourin osavaltiossa liki kokonaan maanantaina.

STT

Ensimmäiseen lainaukseen viitaten: Joplin sijaitsee Missourissa, ei Mississippissä. Kuinkahan moni suomalainen osaisi sijoittaa kummankaan osavaltion kartalle? Olisiko joukko pienempi vai suurempi kuin Suomen sijainnin tietävistä amerikkalaisista saataisiin kasaan?

Itse osaan sijoittaa Missourin satavarmasti oikealle kohdalle, sillä asun ihan naapurissa. Mississippinkin saattaisin saada melko hyvin kohdalleen. Veikkaisin, että saisin ainakin sivuosuman. Ennen kuin tulin Kansasiin vaihto-oppilaaksi, googletin kyseisen osavaltion, sillä en tiennyt siitä oikeastaan mitään. Tiesin kuitenkin, että se on osavaltio, toisin kuin S:n Marylandissa kohtaama pankkivirkailija, joka oli kysynyt: "What is Kansas?"

Tuohan on vähän kuin sekoittaisi Suomen ja Latvian keskenään. Kunhan ei sekoiteta Ruotsiin!

Toisessa artikkelissa puhutaan Joplinin pikkukaupungista. Väärin. Joplinissa ja sen välittömässä läheisyydessä asuu 175 000 ihmistä (nyt valitettavasti vähän vähemmän). Varsinainen kaupunkikin on asukasluvultaan suurinpiirtein Mikkelin tai Porvoon kokoinen, joten mistään tuppukylästä ei ole kyse. Pikkukaupungissa tuhot eivät yltäisi (tämän päivän tiedon mukaan) 125 kuolleeseen, satoihin loukkaantuneisiin, 2000 tuhoutuneeseen ja 10 000 vaurioituneeseen rakennukseen, ja vähintään miljardin dollarin vakuutuskorvauksiin. Menee ehkä vähän pilkunhellimiseksi, mutta kun näkee jo valmiiksi punaista, niin takerrutaan nyt sitten pikkujuttuihinkin.

Mennään muuten viikonlopuksi telttailemaan ihkaoikeaan pikkukaupunkiin (täällä kun pienetkin kyläpahaset ovat cityjä), jonka asukasluku on alle tuhat. Toivotaan, ettei päädytä suomalaisiin uutisotsikoihin.

Niin, ja tornado iski Jopliniin muuten sunnuntaina 22.5., mutta annetaan tuo kuitenkin anteeksi, sillä Suomessa oli silloin jo maanantai.

Viimeinen (?) muutto uunista ulos

2011-05-25T13:39:00.004-05:00

Huomenna on kulunut kaksi viikkoa siitä, kun kirjoitettiin ainakin puoli miljoonaa lomaketta alle ja meistä tuli oman kodin omistajia (samalla taidettiin kyllä luvata esikoisemmekin pankille). Päällimmäisenä koko prosessista jäi mieleen se, miten vaikeaa oli kirjoittaa koko nimi, siis molemmat etunimet ja sukunimi, sillä normaali etu- ja sukunimen kattava allekirjoitus ei vissiin ollut tarpeeksi virallinen. Niin, ja yritin varovaisesti vakoilla kännykkää ja Ylen nettisivuja, sillä Suomi ja Norja taistelivat välieräpaikasta.

Pankista ajeltiin pikkuisen päät pyörällä asunnolle, napattiin elukat, ilmapatja ja toinen auto mukaan, ja suunnattiin kotiin. Haettiin matkalla vielä gourmet-eväät (Mäkkärin tuplajuustohampurilaiset ja kuohuviiniä), joista nautiskeltiin autiossa keittiössä. Elettiin torstai ja perjantai kylmälaukun turvin, sillä jääkaappia meillä ei täällä vielä ollut. Oltiin vähän kuin retkellä isossa, tyhjässä talossa.

Kävin perjantaina muka vielä pakkailemassa asunnolla, vaikka keskityinkin enemmän (kokonaan) siihen, miten Suomi hakkasi Venäjän välieräpelissä. Lauantaille, eli varsinaiselle muuttopäivälle, jäi vielä paljon, paljon tekemistä.

S oli varannut muuttoauton aamukymmeneksi läheiseen toimipisteeseen. Kun mentiin pelottavaan, Mikki Hiiri -krääsällä täytettyyn toimistoon, päästä varpaisiin Mikki Hiiri -vaatteisiin sonnustautunut täti sanoi, että oi voi, teidän auto ei ole täällä. Loputtomalta tuntuneen soittokierroksen jälkeen selvisi, että saataisiin haluamamme auto neljältä iltapäivällä, tai voitaisiin vuokrata paljon pienempi auto (ei alennusta, mutta auto olisi 10 dollaria halvempi!). Sanottiin ei kiitos ja ihmeteltiin, miten heidän nettisivuillaan kuitenkin luvataan 50 dollaria, jos auto ei ole luvatussa paikassa luvattuun aikaan. Tätihän ei ollut asiasta tietävinäänkään. "I didn't know they did that. How cool!"

Matkalla toiseen vuokrausfirmaan soitettiin alkuperäisen puljun asiakaspalveluun. Mitään suuria sympatioita ei herunut sieltäkään, mutta viime viikolla meidän tilille napsahti viimeinkin se luvattu Ulysses S. Grant digitaalisessa muodossa.

Seuraavan paikan toimisto oli hieman ammattimaisempi; en nähnyt yhtään Mikki Hiirtä! Ongelmitta ei selvitty sielläkään, sillä S:n höylätessä korttiaan tietokoneruudulle ilmestyi jokin teksti, joka sai virkalijan hieman ihmettelemään. Yhden puhelun ja ainakin minuutin kestäneen hihityksen jälkeen meillekin selvisi, että S:n nimi oli jollain terroristilistalla, joten miehelle ei saisi vuokrata autoa. En tiedä, miksi nimi siellä alunpelin oli, tai onko se vieläkin jossain mustalla listalla, mutta auto saatiin. Ja hyvät naurutkin vielä kylkiäisiksi.

Varsinaisiin hommiin päästiin siis noin tuntia myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Ensin haettiin meidän aiemmin ostama jääkaappipakastin väliaikaissäilytyksestään. Kahdestaan. Painoa hökötyksellä oli aika paljon, joten kaikki irtoavat voimanrippeet piti käytää, että saatiin kaappi autoon.

Kotiin tullessa meillä olikin jo apulainen odottamassa, joten itse pääsin lähinnä työnjohdollisiin tehtäviin. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes tajuttiin, että kaappi ei mahdu mistään ovesta sisälle. Irrotettiin etuovi ja molemmat ovet meidän tulevasta virvoikevarastosta. Siltikin ylimääräistä tilaa kaapin ja ovenkarmien väliin jäi noin sentti.

Kun kaappiin oltiin saatu kulkemaan virta ja vesi (jääpalakone, jee!), lähdettiin noukkimaan lisää tavaraa, ensin appivanhempien luota ja sitten asunnolta. Muuttaminen, dislike. Onneksi meillä oli riuskoja miehiä ja naisia apureina niin asunnolla kuin täällä talollakin, joten selvittiin koko hommasta muutamassa tunnissa. Tässä välissä voisi varmaan mainita, ettei saatu kaikkia tavaroita mahtumaan muuttoautoon, joten meidän piti ahtaa loput kamat meidän pikkuisiin autoihin sunnuntaina (jee, Leijonat!) ja maanantaina (jee, Leijonien kotiinpaluu!). Miten ihmeessä me oltiin saatu ahdettua niin paljon tavaraa kaksioon, ettei jättimäinen muuttoauto riittänyt? Itsehän muutin tänne kahden matkalaukun ja käsimatkatavaroiden kanssa, joten voisin syyttää S:a. Tosin omat vaatteet olivat lisääntyneet kuin puput, en tiedä miten...

Saatiin S:n vanhemmilta putkiradio ja S:n ukin tekemä söpö kiikku.

Palkittiin muuttomiehet ja -naiset (ja itsemme) muutamalla erällä beer pongia...

...ja dartsia. Tausta (vaneri+vaahtomuovilevy+huopakangas) taululle rakennettiin perjantain ja lauantain välisenä yönä. Peliluola kuntoon ja prioriteetit järjestykseen!

Ollaan kotiuduttu ihan äärettömän hyvin; tavaratkin alkavat olla paikoillaan. Pieniä projekteja riittää, ja niitä on mukava toteutella pikkuhiljaa. Esimerkiksi viime lauantaina minä hoidin pihaa, ja S vaihtoi öljyt molempiin autoihin. Oikeiden urakoiden jälkeen rakennettiin teline suomalaiselle tikkataululle. Työtä ja hupia, tasaisesti.

Sisustusjuttuja ei olla vielä ehditty liikoja miettiä. Päänvaivaa aiheuttaa kuitenkin muun muassa meidän vaaleansiniset kylpyhuoneet. Meidän parhaat pyyhkeet ovat keltaisia, mutta sinistä taustaa vasten en keltaista laita. Sekin vähän ärsyttää jo valmiiksi, että paikallisen high schoolin värit ovat sininen ja keltainen. Pitääköhän meidän muuttaa, ennen kuin mahdolliset lapset ovat lukioiässä?

*****

Tätä kirjoittaessani, pari tuntia sitten, jouduin kipaisemaan turvaan meidän kellarikerrokseen, sillä tornadosireenit alkoivat huutaa. Tällä alueella ei toivottavasti ole enää kovinkaan montaa uhkarohkeaa taivastelijaa Joplinin tapauksen jälkeen, joten toivottavasti muutkin toimivat kuten minä, vaikkei mitään hurjan vakavaa kai tapahtunutkaan. Nyt tilanne on rauhoittunut, mutta Kansas Cityn seudulla on nähty tämän päivän aikana useampikin pikkutornado. Tämä typerä kevät voisi jo loppua.

Cable Guy

2011-05-20T13:25:00.013-05:00

Ettepä ikinä arvaa, mitä eilen tein. Lupaan kyllä vielä kertoa kaiken muutosta ja siihen liittyneistä hässäköistä (niin ja tietysti reipas kuukausi sitten tehdyistä reissuista Chicagoon ja St. Louisiin...), supermahtavista fiiliksistä maailmanmestaruudesta ja siitä, miten kökköä on juhlia kultamitalia yksin valtameren toisella puolella ilman muita hupsuja, mutta ihan ensin haluan vähän kehuskella.

Ollaan asusteltu tässä talossa nyt pikkuisen reippaan viikon verran, ja oltaisiin oltu täydessä nettipimennossa, ellei meillä olisi älykkäitä puhelimia, ja ellei minun olisi pitänyt olla pakkailemassa ja siivoilemassa (lue: katsomassa lätkää ja siemailemassa olutta) vanhalla asunnolla jokainen mahdollinen hetki.

Pakkailu ja siivoilu (ja netissä roikkuminen) kuitenkin loppui männämaanantaina, sillä vuokrasopimus päättyi, joten me nörtit odoteltiin keskiviikoksi sovittuja treffejä kaapeliasentajan kanssa kuin kuuta nousevaa (odottaako joku oikeasti kuunnousua?). Tyyppi tuli ajallaan, touhusi reilut neljä tuntia ja sanoi: "Sorry."

Asiasta enempää ymmärtämättä käsitin sen verran, että ollaan nippanappa liian kaukana heidän yhteyslaatikosta (osaan vissiin nämä termit...), joten taloon ei hänen konsteillaan saada nettiä eikä kaapeli-tv:tä. Me vähän ihmeteltiin, notta onpas aika heillä aika typerä systeemi, joka hukkaa kaikkien aikaa. Oltiin tarkistettu heidän nettisivuiltaan viikkoa aiemmin, että tähän osoitteeseen on saatavilla juurikin heidän tarjoamiaan palveluja, joten varattiin asennus ja odotus alkoi. Viikon odottamisen ja asentajan neljän tunnin ahertamisen jälkeen lopputulos oli kuitenkin ihan toinen. Asentaja sanoi purkavansa kaiken tekemänsä ennen kuin lähti kotia kohti.

Turvauduttiin sitten meidän alkuperäiseen varavaihtoehtoon. Oltiin varauduttu odottamaan toinen viikko, mutta iloksemme ei tarvinnutkaan odottaa kuin seuraavaan aamuun. Asiakaspalvelija sanoi, että meidän talossa (meidän talossa!) oli jo olemassaoleva yhteys, joten asentajaa ei tarvitsisi käyttää paikan päällä; meidän pitäisi vain käydä hakemassa boksit ja modeemi muutaman kilometrin päästä. Jee!

Käytiin hakemassa lootat eilen S:n kanssa. Mies suuntasi töihin ja minä kotiin leikkimään asentajaa. Homman piti olla helppo, ja olenhan minä nyt ennenkin digibokseja ja modeemeja asennellut, joten ei mitään paniikkia, vai mitä?

Ei ollutkaan, ainakaan siihen asti, kunnes tajusin, että keskiviikkoinen asentaja ei todellakaan ollut purkanut töitään. Kellarissa roikkui poikkileikattuja kaapeleita, mikä oli tällaiselle maallikolle aika pelottavaa. S ehti tilata meille asentajan korjaamaan tilanteen, ja siitä ilosta pitäisi maksaa reippaat 80 dollaria. Päätettiin kokeilla hoitaa homma itse ja perua asentajan tulo, jos onnistuttaisiin jotenkin ihmeenkaupalla selvittämään edellisen asentajan tekemä solmu. Tai siis päätettiin, että minä yhdistelen ja irrottelen kaapeleita, sillä S:han oli töissä. Kuulostaa aika pelottavalta, eikö?

Kuvituksena S:lle paniikissa lähettämiäni kännykuvia.

Kun pääsin pahimmasta epätoivosta yli (envarmastipystytähänikinä), ja S oli saanut taottua päähäni, etten voi saada kuolettavaa sähköiskua datakaapelista, aloin tutkia kytköksiä. Vähän omia aivoja ja Googlea vielä enemmän hyödyntämällä osasin purkaa asentajan tekemät muutokset ilman lottoamistakin ja olinpa jo melko varma, että nyt on kytkökset kohdillaan. Juoksin yläkertaan testaamaan, mutta telkkari oli yhtä mykkä kuin aiemminkin.

Tästä lähdettiin...

...ja tähän päädyttiin.

Soitin epätoivoisen puhelun S:lle. En enää keksinyt mitään muuta, mitä voisin "korjata", joten olin jo antamassa periksi, kun mies kysyi, olinko käynyt katsomassa kytköksiä ulkona. No enpä tietenkään.

Paikansin ulkoa kaapelilootan ja kuvassa näkyvän uudemman kopan. Ihan noin maalaisjärjellä ajateltuna tuo musta coax-kaapeli (uros) piti irrottaa sijoiltaan ja vetää jotain kautta toiseen boksiin ja yhdistää siellä roikkuvaan oranssiin naaraskaapeliin. Tein juuri niin, vaikkakin ihan pikkuisen pelotti, sillä kokemattoman asentajan lisäksi jännitystä lisäsi Esterin tarjoama vesisade. Vaikka kyseessä olisi mikä datakaapeli, niin pieni pelko persiissä veivailin johtoja yhteen.

Juoksin sisälle testaamaan yhteydet, enkä kyllä ole koskaan ollut yhtä iloinen katsoessani jotain Tunteita ja tuoksuja. It's alive! Säästettiin 80 dollaria, ja minä sain rutkasti lisää tyhmänrohkeutta.

Mitähän seuraavaksi fiksailisin? Tarvitseeko kukaan halpaa sähköasentajaa?

Pakkaamisen sietämätön sietämättömyys

2011-05-11T09:42:00.002-05:00

Meilläpä ei mahdu oikein enää kävelemään kaikkien vaatepussukoiden ja muuttolaatikoiden keskellä. Pakkausmotivaatio on ihan finaalissa, vaikka tekemistä vielä aika paljon riittäisikin. Tshekin ja uuden kotimaan välinen kamppailu kiinnostaa paljon enemmän.

Näillä näkymin vietetään näin ahtaissa oloissa onneksi enää yksi yö. Huomenna, muutaman allekirjoituksen jälkeen, meistä tulee talonomistajia, jos tälle päivälle luvattu koko maan läpi pituussuunnassa ulottuva myrskyjärjestelmä raekuuroineen ei pyyhkäise taloa maan tasalle tai nakuttele reikiä mihinkään. Kerran uusittu katto riittää meille, ei olla turhan nirsoja. Talon myyjä on varmasti samaa mieltä.

Kuinka surullista muuten on, että minua oikeasti vähän harmittaa, että mennään pankkiin sopivasti niin, etten ehdi nähdä Suomi-Norja -mittelöstä kuin puolikkaan erän?

Kesä

2011-05-06T09:08:00.003-05:00

Nyt kun tuo blogin sivupalkista löytyvä sääennustin lupailee tuleville päiville aika kesäisiä lukemia, on varmasti sopivaa puhua hiljalleen alkavan kesän suunnitelmista.

Suurin osa kesästä tulee varmasti kulumaan omalla takapihalla ja naapuruston uima-altaalla. Muutto alkaa tuntua jo aika konkreettiselta, sillä tein eilen kilttinä ulkosuomalaisena osoitteenmuutoksen Postille ja maistraatille. Pakkohan tässä on alkaa jo edes pikkuisen luottaa siihen, että viimeistään viikon päästä meillä on ihan oma (lue: pankin) koti!

Toki jonkinmoiset tuparitkin täytyy järjestää.

Pari retkeäkin on lyöty lukkoon. Kesäkuussa painutaan isolla kaveriporukalla viikonlopun viettoon järvenrantamökille. Tiedossa on varmasti ainakin vedessä kellumista ja pörräämistä, hyvää ruokaa ja seuraa, sekä toivottavasti aurinkoa ja lämpöä.

Heinäkuussa mennään vähän pienemmällä kokoonpanolla (12 henkeä) perinteiselle float tripille etelä-Missouriin. Ihan vähän aikaa sitten Elk River tulvi yli äyreidensä ja kasteli koko leirintäalueen mökkeineen päivineen. Joki on siitä onneksi jo vähän rauhoittunut, joten parin kuukauden päästä pitäisi olla kuivahkot telttailutienoot. Monet aloittavat float trip -kautensa jo tämän kuun lopussa Memorial Day -viikonloppuna. En edes uskalla kuvitella, minkälaisella vauhdilla ylikuormitettu joki kumiveneilijöitä silloin kuljettaa.

Heinäkuun lopussa pääsen myös lentelemään, pitkästä aikaa. Lähden Suomeen kahdeksi viikoksi. Perhe, kaverit, salmiakki, ruisleipä, pinaattikeitto, kermaviili ja omppusiideri, täältä tullaan!

Nyt vähän lätkää. Mistähän saisi verenpainelääkkeet tähän hätään?

Even the Man in the Moon Disappeared

2011-05-04T09:46:00.006-05:00

Joku saattaa muistaa, että käytiin viime joulukuussa Shinedownin akustisella keikalla. Minä olin jo melkein ehtinyt unohtaa, kunnes sain eilen yllättävän muistutuksen.

S tuli töistä kotiin ja sanoi, että sillä on minulle lahja. Sain halauksen ja synttärionnittelut, vaikka viralliseen vanhentumiseen on vielä reipas kuukausi aikaa, joten hymähdin ja painuin keittiöön hellan ääreen. Touhuilimme vähän aikaa omilla tahoillamme. Lopulta mies sanoi, että minulle on oikeasti lahja.

"Can you guess what it is?"

Kissanpentu? Poni?

En osunut oikeaan, sillä mies piilotteli selkänsä takana Shinedownin keikka-cd/dvd:tä. S oli kuullut aamulla radiosta, että tallenne ilmestyy kyseisenä päivänä, joten se oli sitten ottanut asiakseen metsästää minulle boksin yllätykseksi.

Tehtävä oli kuitenkin osoittautunut odotettua hankalammaksi, sillä esimerkiksi jokaisen elektroniikka-/musiikki-/elokuvanörtin Mekka Best Buy oli aliarvioinut Somewhere in the Stratospheren menekin. S:n valitsemaan toimipisteeseen oli hommattu vain kaksi kopiota, jotka olivat menneet ennen kuin S ehti apajille 15 minuuttia kaupan aukeamisen jälkeen. Walmarteissa kohauteltiin olkapäitä, Targetin nettisivuilta lättyä ei löytynyt. Lopulta S löysi yhden kopion pienestä erikoisliikkeestä. Ei ole yllättävää, että boksi myytiin eilen Kansas Cityn alueella loppuun, ja ihmiset soittelivat pettyneinä paikalliselle Jone Nikulalle. Yllättävää on kuitenkin se, etteivät liikkeet osanneet varautua kovaan kysyntään; löytyyhän levyltä koko Kansas Cityn konsertti cd- ja dvd-muodossa.

Siinä se seuraava parituntinen mukavasti vierähtikin, tuttua keikkaa katsellessa. Kylmät väreet kulkivat koko kropan läpi, jälleen kerran, vaikka tällä kertaa keikkapaikkana olikin oma sohva vanhan teatterin sijasta.

Suosittelen, lämpimästi.

10 päivää

2011-05-03T14:05:00.003-05:00

No niin. Käväistiin eilen talolla, ja siellähän oli kattomiehet urakoimassa vielä iltakuudeltakin. Koko homman pitäisi olla tänään valmis, lupausten mukaisesti. Kuinka hienoa!

Meidän hieman kokematon kiinteistönvälittäjä (älkää koskaan värvätkö kaveria näihin hommiin...) oli tosiaan sitä mieltä, että päästään uuteen kotiin jo tänä viikonloppuna, mutta kuten jo arvata saattoi, pankki ei toimi niin nopeasti. Optimismi on mukava piirre, mutta sokea luotto asioiden järjestymiseen ilman yhdenkään tikun laittamista ristiin on aika rasittavaa, kun pitäisi kuitenkin olla ammatti-ihmisestä kyse. Kysymyksiin olisi joskus mukava saada muitakin vastauksia, kuin "Joo, luulisin..." ja "Kyllä sen pitäisi onnistua...".

Onneksi tuo minun mies on topakkaa ja oma-aloitteista sorttia. Tänäkin aamuna se laittoi pankille tilannepäivitystä katosta, ja pankilta saatiin jopa melkein hyviä uutisia! Closing date on nyt asetettu ensi viikon perjantaille, mikä olisi toteutuessaan aika huippujuttu, sillä meidän vuokrasopimus tosiaan päättyy sitä seuraavana maanantaina.

Vaikken millään lailla taikauskoinen olekaan, niin kyllähän tuo perjantai 13. päivä vähän karmii jo näin etukäteen; onhan herra Murphy ollut meillä tässä prosessissa kaverina hääräämässä jo muutenkin. Kaikki on nyt kiinni myyjästä. Heidän pitää toimittaa viimeiset dokumentit pankille viimeistään ensi maanantaina, jotta pankki saisi hommansa valmiiksi ennen ensi viikon perjantaita. Iiks.

Toivottavasti se iso peili ei nyt mene särkymään. Seitsemän vuoden epäonni tästä nyt vielä puuttuisikin...

Pehmeä lasku arkeen

2011-05-02T11:20:00.001-05:00

Huuuuh, miten paljon näihin menneisiin viikkoihin onkaan mahtunut! Parin viikon lomaturnee vanhempien kanssa oli oikein mainio, mutta jo pelkästään Chicagossa ja St. Louisissa ehdittiin nähdä muutaman päivän aikana niin paljon, etten nyt edes viitsi raapaista pintaa. Haluan omistaa reissailuille ihan oman/omat merkintänsä. Samalla voisin kirjoittaa turistioppaan Kuinka kadottaa vaivalla hankittu kesäkunto Kansas Cityssä kymmenessä päivässä.

Aloitetaanpa vaikka siitä ihan suurimmasta uutisesta (ei bin Ladenin kuolemasta, vaikka S eilen sen "kunniaksi" shotin NSA-lasistaan ottikin): S:n sisko sai perjantaina tyttövauvan! Itse en ole vielä neliönmuotoista (on tosiaan melkein yhtä leveä kuin pitkä) vauvaa sylissä vielä voinut pitää, sillä joku kevätpöpö vaivaa (onpa minulle jo sanottu, että kyseessä on vain allergies, aaargh!), mutta tänään on jo sen verran virkeä ja vähemmän tukkoinen olo, että ehkä uskallan vauvan varpaita nykäistä.

Tajusin vähän ennen vauvan syntymää, ettei meillä ole mitään viemisiä.

Neuloin sitten pikatöppöset neljässä tunnissa.

Taloasiat ovat tietysti myöskin olleet pinnalla. Edellisen talopäivityksen jälkeen selvisi, ettei pankki voi myöntää meille lainaa, ennen kuin katto on korjattu. No, ei siinä muuten mitään, mutta kun tällä alueella uutta kattoa tarvitsee muutama muukin raekuuron uhri, joten odotusajat ovat pitkät, ja meidän vuokrasopimus päättyy kahden viikon päästä (tiedon saamishetkellä aikaa oli vielä reilu kuukausi). Alunperin tehtiin vuokrasopimus heinäkuun lopulle asti, mutta pankki vaati vuokrayhtiöltä todistuksen meidän poismuuttoaikeista, eikä vuokrayhtiö suostunut sellaista kirjoittamaan, ennen kuin purettiin sopimus 60 päivän irtisanomisajalla. Kivat meille.

Onneksi meidän kattotyyppi lupautui pistämään meidät jonon ohi, joten uuden katon pitäisi olla valmis huomenna. Sen jälkeen pankki tarvitsee vaikka minkälaisia lippusia ja lappusia ja pari päivää niiden tutkimiseen, mutta parhaassa tapauksessa oltaisiin talonomistajia jo tällä viikolla, ja muutto voisi olla tulevana viikonloppuna. Olisihan se aika mahtavaa, mutta enpä uskalla toivoa liikoja. Entisistä virheistä on opittu. Vieno toive olisi, että päästäisiin muuttamaan suoraan omaan kotiin, kun meidät tästä tönöstä pihalle potkaistaan. Aika inhottavaa, kun ei uskalla olla innoissaan ensimmäisen oman kodin ostamisesta ja siihen muuttamisesta.

Kohta pitäisi alkaa siivouspuuhiin, sillä tämä asuinympäristö on päässyt vähän räjähtämään. Tarkoitus olisi ehtiä putsailemaan paikat ennen Leijonien lätkämittelöä. Tällä hetkellä katselen ilokseni USA:n ja Norjan kohtaamista paikalliselta tv-kanavalta. Muiden maiden pelejä Versus ei valitettavasti näytä, mutta askel oikeaan suuntaan se on tämäkin; viime vuosina täällä on ollut turha haaveillakaan MM-lätkän seuraamista telkkarista.

Toivoa on!

Väliaika, kahvia ja pullaa

2011-04-25T13:04:00.003-05:00

The Gateway Arch, St. Louis

Tuolla käytiin, muun muassa. Loma on vielä kesken, mutta ajattelin kuitenkin tulla kertomaan, että hengissä ollaan, ja varsin kivaa on ollut. Palataan asiaan, kunhan arki palaa kuvioihin.

Pessimisti pettyi sittenkin

2011-04-12T14:59:00.001-05:00

Nyt tekisi mieli sanoa ruma sana jos toinenkin. Esteri olisi voinut pitää jäisen p*rseensä ummessa ja jättää rakeet jakelematta. Meidän tänään talolla käyttämän kattoasiantuntijan mielestä koko katto pitää uusia, ränneineen päivineen; muuten Esterin p*rseilyt saattavat päätyä jatkossa sisälle asti.

Myyjä aikoo käyttää vielä omia tyyppejään tekemässä katosta arviot, ja jos ja kun he ovat meidän Katto-Kassisen kanssa samaa mieltä, paikalle kutsutaan vakuutusmies. Katto menee mitä todennäköisimmin lunastukseen, sillä siihen vaaditaan 10 iskujälkeä 10 neliöjalan alueella, ja tänään katolta laskettiin 15 jälkeä 5 neliöjalan alueella.

Tilanne on nyt kuitenkin ihan varmasti sellainen, että huomenna ei allekirjoiteta minkäänlaisia papereita, eivätkä avaimet vaihda omistajiaan, kuten alunperin oli tarkoitus. Epävarmaa on vielä se, voidaanko tehdä kaupat ennen katon korjausta/uusimista. Jos sanon, että kyrsii ihan jonkin verran, niin puhun vähintäänkin totta.

Toisaalta olen erittäin tyytyväinen, että oltiin tarpeeksi nohevia sen suhteen, että selvitettiin tämä tilanne oma-aloitteisesti. Muutenhan oltaisiin muutettu taloon, jonka kattoa voisi helteiden tullen käyttää siivilöimiseen (käsittääkseni suojaavan pinnan alta paljastunut terva kuplisi ja pinta halkeaisi). Kyseinen katto, kuten varmaan suurin osa tämän alueen katoista, on huopakatto. Täällä näkee vielä jonkin verran pärekattojakin, mikä on onneksi näköjään poistuva trendi, sillä uudemmissa taloissa puuta ei enää katoilla näy. Muistan joskus pohtineeni, miksi täällä ei käytetä kotoisasti peltiä ja tiiltä. No, pelti saattaisi lähteä aika helposti näillä main melko tiuhaan esiintyvien tuulenpuuskien mukaan, ja tiili on kai melkoisen kallista, ja sekin varmaan ottaisi nokkiinsa rakeista. Huopakatto (tai komposiitti- tai asfalttikatto, rakkaalla lapsella on monta nimeä) on suhteellisen edullinen korjattava.

Onneksi lähdetään huomenna ajelemaan Chicagoa kohti. Eiköhän kaikki näytä jo torstaina valoisammalta, kun pääsen vaihtamaan kuulumisia vanhempieni kanssa ihan kasvotusten. Sääennustus nyt lupailee aika ankeaa keliä, mutta mepä ei anneta sen haitata meidän valoisaa mieltä!

Miksi muuten edes yksi noista Esterin jääpökäleistä ei voinut eksyä sisälle asti ja hajottaa sitä portaikon lasipalatsia?

Nyt paloi päreet, katolta

2011-04-11T14:15:00.000-05:00

Joku muistanee minun kirjoitelleen, miten käväisimme talolla katselemassa, olivatko pikkuiset raemorkulat tehneet tuhojaan. Iloisesti totesimme, että mitään ei näkynyt, mitä nyt rännissä oli muutamia lommoja. Emme toki taida olla mitään kattoasiantuntijoita, varsinkaan ilman tikkaita ja lähempää tutustumista itse kohteeseen (eikö nurmikolla pällistely muka riitä, häh?), mutta kotiin palasimme hyvillä mielin. No hätä.

S:n isä soitti perjantaina. Heidän kaksi vuotta vanha kattonsa oli mennyt lunastukseen. Katon lisäksi talon vinyylikatteisissa seinissä oli reikiä, ja neljä ikkunaa oli mäsänä. Tämä tieto sai meidät hieman varpaillemme, varsinkin, kun ottaa huomioon, että S:n vanhemmat asuvat vartin ajomatkan päässä meidän tulevasta (*kop kop koputellaan puuta*) kodista, joten eilen oli vuorossa sitten tarkastuskäynti numero kaksi. Naapurustoon oli ilmestynyt kattofirmojen mainoksia, ja joitakin kattoja peitti sininen muovi. Tilanne näytti vähemmän lupaavalta, vaikka edelleenkään mitään jättivahinkoja ei maallikonsilmin näkynyt.

Ollaan pattitilanteessa. Talo on edelleen luonnollisesti myyjän omistuksessa, jolla on myös voimassaoleva vakuutus. Myyjä ei kuitenkaan halua tehdä asialle mitään, kuten käyttää vakuutusmiestä (tai -naista) paikan päällä, jottei myyjän vain tarvitsisi hakea vakuutuskorvausta, koska kuukausimaksut nousisivat. Nythän en ihan ymmärrä, mitä väliä maksujen nousemisella on, jos vakuutus päättyy samalla hetkellä, kun talo siirtyy meidän hallintaan, mutta on tietysti paljon asioita, joita en tajua. Myyjän kiinteistönvälittäjä on kaiken lisäksi täysi kusipää, joten tilanteesta ei oikein voi edes neuvotella.

Tämä aamu alkoi puhelinrumballa. S oli ensin yhteyksissä pankkiin, josta ehdotettiin, että pistettäisiin hommat pakettiin keskiviikkona kello 15:00. S varoitti pankkia kattotilanteesta, ja he pyysivät meitä pitämään heidät ajantasalla. Sanoivat myös, että myyjä ei ole vielä toimittanut kaikkia tarvittavia papereita. Kaksi päivää ennen virallisten sopimusten allekirjoittamista.

Myyjän kusipääkiinteistövälittäjä oli väittänyt sitten tänään meidän edustajalle, ettei hän ole ollut tietoinen keskiviikon tapaamisesta. Hän ei myöskään ollut ollenkaan kiinnostunut lähettämään ketään tutkimaan kattoa, joten meidän piti pistää pyörät pyörimään. Onneksi, onneksi meidän aiemmin käyttämä rakennustarkastaja suostui tulemaan tänään katsastamaan katon, ilmaiseksi, joten kello 16:15 tiedämme paljon enemmän.

Se on jo tässä vaiheessa melkoisen selvää, että jos katosta löytyy ongelmia, homma viivästyy. Onni onnettomuudessa on, että meidän vuokrasopimusta on jäljellä vielä reipas kuukausi, joten siinä mielessä ei ole kiire. Vielä. Uusi jääkaappi meidän täytyy käydä noutamassa ensi viikon tiistaina, koska se oli vielä kaapin ostohetkellä ounasteltu muuttopäivä. En sitten tiedä, mihin me se laitetaan.

Sekin muuten ärsyttää, että kun on hoitanut nämä kaikki jutut englanniksi, niin suomeksi valittaminen on ihan älyttömän vaikeaa! Käytin oikeasti varmaan 10 minuuttia arvokasta paasausaikaa termien googlettamiseen ja siltikin päädyin kiertoilmauksiin. Tämän takia minusta ei tullut isona kääntäjää.

Huhtikuun hulinat

2011-04-08T14:32:00.001-05:00

Ostettiin eilen jääkaappi. Tai siis jääkaappipakastin. Talokauppojen olisi nyt parempi toteutua! Meidän uuden side-by-side -kaapin kyljessä on digitaalinen näyttö, josta voi valita pakastimen ja jääkaapin lämpötilat ja vaikka mitä muuta kivaa, joten boksi on varmasti viisaampi kuin minä. Ei oltaisi tarvittu noin hienoa laitetta, mutta kun halvalla saatiin... Oikeasti halvalla, sillä alkuperäisestä, vaikkakin varmasti aika laillä yläkanttiin heitetystä, hinnasta oli nimittäin tippunut tonni pois kyljessä olevan lommon takia.

Eilisen ostosreissun jälkeen kävi ihan vain hetken verran mielessä, miten tämä kuukausi tulee olemaan ehkä elämämme kallein. Alla on jo yhden kodinkoneen osto. Seuraavaksi ostetaan talo ja pistetään itsemme 30 vuodeksi velkavankeuteen. Sitten matkataan Chicagoon ja St. Louisiin, ja matkoillahan ei pihistellä, joten rahaa palaa varmasti sielläkin. Kotiin palatessa vuokrataan muuttoauto, eikä sekään yllättäen ole ilmaista. Muuton jälkeisellä pakollisella ja pikaisella ostoslistalla on ainakin ruohonleikkuri ja grilli. Näettekö tekin viliseviä dollarinsymboleita?

Onneksi tähän ollaan varauduttu monta kuukautta, joten ei tarvitse alkaa kokonaisvaltaiselle makaroniruokavaliolle. Huhtikuuhun mahtuu niin paljon kaikkea jännää; törsääminenhän on täysin sallittua! Edessä on vielä siis reissaamista vanhempien kanssa, muuttoa, uuden kodin laittamista, eikä vähäisimpänä uuden sukulaisen syntymä. S:n sisko saa tässä kuussa pienen pojan tai tytön, jota Uncle S:n ja Aunt Annin pitää ehkä vähän lelliä ja lahjoa. Vaikka säästötilin laihduttaminen vähän hirvittääkin, tästä kuusta tulee varmasti yksi muistorikkaimmista ajanjaksoista ikinä. Now that is priceless.

Ai niin, hyvin olen mieheni kouluttanut. Tänään, klo 11:24, sain uuteen jääkaappiin liittyvän tekstiviestin: "Damn just found out Electrolux was Swedish".

Viikon päästä

2011-04-06T14:10:00.001-05:00

Elämme jännittäviä aikoja. Vähän pelottaa edes kirjoittaa tätä, mutta jos kaikki menee hyvin ja nykyisten suunnitelmien mukaan, olemme talonomistajia ensi keskiviikkona. Vielä ei tosin kannata hirveästi juhlia, sillä koskaan ei tiedä, mitä pankin puolelta keksivät. Pessimisti ei pety ja niin edelleen.

Vaikka vähän varuillani olenkin, olen silti niin innoissani muutosta, etten millään malttaisi odottaa. Käytiin eilen talolla tarkastelemassa, oliko sunnuntainen raekuuro aiheuttanut vahinkoja (ei ollut, mitä nyt yksi ränni oli vähän ottanut osumaa), enkä olisi halunnut lähteä sieltä pois. Olisi ollut aika mahtavaa jäädä istuskelemaan aurinkoiselle takapihalle. Laitetaanpa ostoslistan kärkeen, heti jääkaapin jälkeen, grilli ja muutama tuoli.

Viikon päästä tapahtuu muutakin jännää; me nimittäin hypätään autoon ja ajellaan Chicagoon! Vanhemmat laskeutuvat O'Harelle torstaina puolilta päivin, joten jos meinataan ehtiä ottamaan matkalaiset vastaan, on parempi lähteä liikkeelle jo edellisenä iltana. Matka kestää noin yhdeksän tuntia, ilman varikkopysähdyksiä, joita kuitenkin mitä luultavammin joutuu yhdeksän tunnin aikana tekemään yhden jos toisenkin.

Iih, olisipa jo ensi keskiviikko! Onneksi voin rauhoitella (tai lisätä) intoani näitä natustelemalla:

Löytyivät eilen World Marketista.

Ja ketä minä huijaan, noita on enää yksi jäljellä.

Puhuttaisiinko (taas) säästä?

2011-04-04T15:59:00.006-05:00

Täällä oli männäviikonloppuna ihan täysi kesä. Nautiskeltiin reippaasti yli 20 asteen lämpötiloista, ja eilen taidettiin käväistä melkein kolmessakympissä. Puissa on hurjat määrät kukkia ja hiirenkorvia, eihän tästä voi olla pitämättä!

Eilen illalla Esteri kuitenkin tempaisi oikein kunnolla ja pisti tuulemaan, kirjaimellisesti. Erään kaverin asuinrakennuksesta oli lähtenyt pala kattoa tuulen mukaan, ja uutta elämää puskevia oksiakin löytyi ihan niille kuulumattomilta paikoilta.

Pelkkä kova tuuli ei kuitenkaan ollut vissiin vielä tarpeeksi raju juttu, sillä pimeän laskeuduttua katolta alkoi kuulua mukava kopse, kun taivaalta tippua mosahteli golfpallon kokoisia rakeita. Oltiin viettämässä iltaa Pohjois-Carolinasta käymässä olevan kaverin vanhempien luona, joten meillä ei siinä vaiheessa ollut tietoa, onko meillä kotiin tullessa 1) reikäinen katto, 2) kattoa ollenkaan, 3) hermoheikko kissa. Usva meillä oli onneksi mukana; en tiedä, miten se olisi reagoinut jäiseen pommitukseen yksin ollessaan.

Tornadoilta tällä alueella onneksi vältyttiin, joten mitään suurta vahinkoa ei tämä myrsky aiheuttanut. Meilläkin oli vielä katto pään päällä, ja kissakin oli ihan yhtä järjissään kuin ennenkin. Lämpötilaa tuo pikku puhuri kyllä tiputti, ihan reippaasti, sillä illalla autoon shortsit jalassa juostessamme tuli pikkuisen vilu. Oltiin jo alle 10 asteessa, ja vesisadekin tuntui enemmänkin jäisiltä tikareilta kuin vilpoisalta kesäsateelta. On siis kai vain uskottava, että huhtikuu on vielä oikeasti kevättä, täälläkin.

Ensi yönä lämpötila painuu jonnekin nollan tienoille, joten shortsit joutavanevat takaisin kaappiin. Perjantaille lupaillaan 27 astetta ja auringonpaistetta, joten eiköhän tästä taas jotenkin selvitä...

If you don't like the Kansas weather, just wait five minutes.

007 ja lupa ajaa

2011-03-30T15:08:00.002-05:00

Sain otettua itseäni viimeinkin sen verran niskasta kiinni, että ajoin puolilta päivin DMV:lle ja menin kokeilemaan onneani paikallisen ajokortin hankinnassa. Tämä on sinänsä historiallista, että kansainvälinen ajolupani (joka on muuten täysi pahvinen vitsi) on voimassa toukokuulle asti. Yleensä olen todella lahjakas viivyttelemään kaikki tekemiseni viimeiseen mahdolliseen hetkeen, ja nyt jäi näin paljon pelivaraa!

Tiesin, että ajokortin saamiseksi pitää läpäistä kirjallinen koe, ajokoe, ja näöntarkastus. Tämähän minua tietysti pikkuisen ärsytti, sillä S olisi saanut Suomessa paikallisen kortin viemällä kansasilaisen korttinsa poliisilaitokselle ja maksamalla muutaman kympin. Voisin siis yrittää selittää tätä vitkuttelua yhden naisen protestilla tätä suurta vääryyttä kohtaan, mutta kyse oli kyllä ihan aidosta laiskuudesta.

Uskaltauduin virastoon sisälle vähän ennen yhtä. Ladoin tiskiin tarvittavat dokumentit, eli kaksi henkilöllisyystodistusta (minun tapauksessani passi ja green card), sosiaaliturvatunnukseni ja todisteen siitä, että osoitteeni on Kansasissa (tiliote). Paikalla oli siihen aikaan enemmän virkailijoita kuin asiakkaita, joten homma eteni melko nopeasti. Pääsin näöntarkastukseen ja maksun suoritukseen (29 dollaria koko lystistä!) ihan muutamassa minuutissa, ja kun kumpikin oli hoidettu kunnialla, oli kirjallisen kokeen vuoro.

Koe koostui 25:sta monivalintakysymyksestä, joista vähintään kahteenkymmeneen piti vastata oikein. Itse missasin kolme, ja virheet olivat kyllä typeriä, sillä kysymykset olivat melko helppoja. "Mitä STOP-merkki tarkoittaa?" Virkailija tarjosi mahdollisuutta käydä väärät vastaukset kanssani läpi. Kieltäydyin kohteliaasti.

Seurasi pisin odotusjakso koko reissullani. Odottelin ajokokeeseen pääsyä ehkä jopa kymmenen minuuttia. Lopulta piskuinen ja topakka filippiiniläissyntyinen täti pyysi minua ohjaamaan hänet autolleni. Koe alkoi vilkkujen, jarruvalojen ja riikkarin testauksella. Kun kaikki oli todistettavasti kunnossa, päästiin liikkeelle. Jännitin etukäteen vähän Hyundailla ajamista, sillä nelivaihteisen mikroauton a.k.a. Toyota Tercelin jälkeen isompi ja pehmeämmin käsiteltävissä oleva auto tuntui hieeeman vieraalta. Onneksi oltiin keveän kytkimen kanssa hyviä kavereita, joten moottorin revittelyä ei tarvinnut hävetä. Olisin toki halunnut ajaa kokeen tutulla pikku-Terkulla, mutta palava check engine -valo ja puuttuvat ovenkahvat eivät välttämättä olisi antaneet parasta mahdollista ensivaikutelmaa.

Itse ajokoe oli helppo. Ottaen huomioon, että DMV-virasto sijaitsee parin kilometrin päässä meidän asunnosta, niin pääsin huristelemaan suhteellisen tutuissa maisemissa. Enimmäkseen virkailija ajelutti minua ja itseään hiljaisilla sivuteillä, ehkä noin kymmenen minuutin ajan. En ilmeisesti tehnyt yhtään virhettä, koska niistä ei tullut mitään mainintaa. Muille autoilijoille tuli kritiikkiä sitten siitäkin edestä. "What an idiot!"

Viimeinen ja kaikista pelottavin etappi oli valokuvan ottaminen. Ainakin tuon minulle mukaan tulostetun väliaikaisen kortin perusteella en välttämättä ollut kuvassa ihan niin edustava, kuin olisin halunnut olla. No, kuuden vuoden päästä uudestaan sitten.

Täkäläiseen ajokorttiin tulee aika paljon kortin omistajan tietoja, ainakin verrattuna suomalaiseen vastineeseensa. Syntymäajan ja (kohta vanhentuvan) osoitteen lisäksi näkyville laitetaan silmien väri, pituus ja paino, jotka hakija itse ilmoittaa. Painon heitin aika lonkalta, sillä vastauksen piti luonnollisesti olla paunoina. Taisi mennä vähän yläkanttiin, mutta jäipähän varaa syödä ylimääräisiä hampurilaisia ja wingsejä, nam.

Kaikilta hakijoilta kysytään myös, haluavatko he olla mahdollisia elintenluovuttajia. Oma vastaukseni oli kyllä, joten lopulliseen korttiin tulee siitä merkintä. Aika hieno systeemi, minun mielestä.

Saa onnitella, hei!

Mustaa huumoria

2011-03-25T12:45:00.002-05:00

Illalla on tiedossa hupia ja huutonaurua, sillä Lewis Black esiintyy The Midland Theaterissa loppuunmyydylle salille. Yleisön joukossa tulee olemaan myös allekirjoittanut ja allekirjoittaneen mies. S on nähnyt Blackin ennenkin, mutta minulle tämä on ihan ensimmäinen kerta. Olen vähintäänkin yhtä innoissani kuin S, joka muuten eilen unohti, että keikka on tänään.

Talojutuista sen verran, että irtisanottiin meidän asunto toissapäivänä. Näin luottavaisia tulevan muuton suhteen siis ollaan. Asunnon irtisanominen ei tosin oikein tahtonut sujua ongelmitta, sillä täällä on tapana tehdä määräaikaisia sopimuksia, ja kas kun meillä sattuu olemaan 13 kuukauden sopimus, niin sitä ei jostain syystä kuulemma olisikaan voinut katkaista ennen määräajan (heinäkuun loppu) päättymistä. Onneksi kukaan ei muistanut meille sopimusta tehdessä tästä kertoa, joten päästiin livistämään kuin koira veräjästä, ja nyt meillä on vajaa kaksi kuukautta aikaa kerätä kimpsut ja kampsut ja muuttaa omaan kotiin. Toivottavasti kyse on enemmänkin viikkojen kuin kuukausien odottamisesta.

Kun käytiin talolla maanantaina tarkastuksen yhteydessä, huomasin, että piha vaatii pientä ehostusta. Olisin halunnut lähteä haravan ja puutarhahansikkaiden ostoon siltä seisomalta, mutta ajattelin kuitenkin odottaa. En minä nyt kuitenkaan haravoinnista niin paljon pidä, että jonkun toisen pihaa ilmaiseksi rapsuttelisin. Eipä sillä, että siitä oikeastaan muutenkaan pitäisin, mutta jotenkin oman pihan laittaminen kuulostaa vielä nyt kivalta ajatukselta. Katsotaan, miten nopeasti mieli muuttuu. Veikkaisin, että aika nopeasti.

Laitetaanpa tähän nyt perjantain kunniaksi vielä lisää lapsille sopimatonta huumoria. Tämä jaksaa naurattaa aina!

Paria askelta lähempänä taas

2011-03-22T11:19:00.001-05:00

Sitähän minä vain tulin pikaisesti sanomaan, että talohommat ovat aika hyvällä mallilla. Hyväksyttiin myyjän vastatarjous viime viikolla, joten laitettiin vähän nimiä erinäisiin papereihin ja saatiin pyörät pyörimään. Käytiin eilen talolla tarkastajan kanssa, eikä topakanoloinen mies löytänyt mitään suurempia vikoja (joitain ikkunanpuitteita pitää maalata uusiksi jne.). "I'm quite impressed", se sanoi vielä lähtiessään.

Seuraavaksi odotetaan pankin arviota talosta (haluavat varmistaa, että ovat lainaamassa sopivan summan talon arvoon nähden) ja myyjän puolelta joidenkin paperihommien viimeistelyä. Jos oikein hyvin käy, päästään muuttamaan ennen kuin lähdetään treffaamaan vanhempia Chicagoon. Olisihan se aika paljon mukavampi majoittaa väsyneet Atlantin ylittäjät omaan (pankin) taloon kuin melkoisen ahtaaseen vuokra-asuntoon, kunhan Kansas Cityyn asti päästään.

Ihan ekaksi taidan ostaa lekan, jos vaikka keksisin sille jotain käyttöä...

Nyt on hypättävä kuntopyörän selkään, jos meinaan ehtiä lounastreffeille. Buffalo Wild Wings kutsuu, yummm.

Mirror, Mirror on the Wall

2011-03-15T14:09:00.002-05:00

Me taidettiin löytää se oikea.

Kierrettiin sunnuntaina aika monta taloa läpi. Ensimmäinen talo kolahti ja kovaa. Nykyiset omistajat olivat pistäneet talon uuteen uskoon sisältä ja ulkoa, ja hintakin oli varsin edullinen. Olin jo melkein muuttamassa kamojani sinne, kun tajuttiin tarkistaa, minkä koulun piirissä talo sijaitsee. Pikainen mielipidekysely lähti S:n äidin ja siskon suuntaan (ovat opettajia), ja vastaukseksi tuli "Hell no!".

Kaksipuoleinen puutakka olisi ollut aika kiva.

Käytiin katsomassa siinä sitten muutama talo, vähän karvas maku suussa. Mikään ei tuntunut läheskään yhtä hyvältä kuin se ensimmäinen, kunnes S rakastui.

Kun S rakastuu, on tosi kyseessä. Minä en ollut ihan yhtä vakuuttunut talon erinomaisuudesta, sillä kellarikerros, johon S itse asiassa taisi eniten rakastuakin, oli viimeistelemätön, eikä pihalta löytynyt aitaa kuin kahdelta sivulta. En myöskään rakastunut keittiön seiniin (tummanvihreät), makuuhuoneen ja kylppärin seiniin (baby blue), enkä varsinkaan melkein kaksikerroksiseen peiliin portaikossa.

Kerro kerro kuvastin, miten pesen sinut, tai miten saan sinut pois seinältä?

Mutta sitten ne positiiviset jutut! Talo on melko uusi (2001) ja hyvässä kunnossa. Pohjapiirustus on järkevä ja avara, ja ainoat haitat ovat kosmeettisia, pienellä vaivalla ja suht' vähällä rahalla korjattavissa. Talo sijaitsee todella hyvällä alueella, ja asuinalueella on iso uima-allas, joka on asukkaiden yhteisessä käytössä. Suits me, sir!

Se, mihin taisin ihastua oikeastaan eniten, on energiaa säästävät ikkunat! Tässä asunnossa minua on häirinnyt ihan tuhottomasti se, että ikkuinoista ja ovesta tuulee sisälle, vaikka ne olisivat kiinni. Samalla ollaan lämmitetty harakoita kylmillä ilmoilla ja hytisty itse sisällä villasukat jalassa. Tuommoiset hyvin tiivistetyt tuplaikkunat olisivat aika luksusta!

Ei tuo poreammekaan mikään hirveän iso miinus ole...

Laitettiin eilen tarjous menemään. Tai niin me luultiin vielä tuossa tunti sitten. Myyjän kiinteistönvälittäjä oli soittanut meidän välittäjälle ja ihmetellyt, ollaanko me päätetty olla jättämättä tarjousta. Selvisi, että meidän agentti oli laittanut nivaskan menemään väärään faksinumeroon! No, nyt paperien pitäisi olla perillä, eli taas odotellaan.

En usko, että myyjä hyväksyy ensimmäistä tarjousta, joten todennäköisesti tässä hinataan hintaa ja myyntiehtoja vielä suuntaan jos toiseenkin. Jos (ja toivottavasti kun!) tarjous hyväksytään, meillä on kymmenen päivää aikaa käyttää omaa tarkastajaa paikalla, ja jos jotain puutteita löytyy, voidaan taas hilailla hintaa alas, pyytää myyjää korjaamaan vika, tai jättää koko homma sikseen.

Ideaalitilanteessa meillä olisi avaimet kädessä ensi kuussa. Vielä en kuitenkaan uskalla nuolaista. Voi nimittäin olla, ettei tipahdakaan.

Taloa mä metsästän, tahdon saada suuren (mutten liian suurta)

2011-03-11T09:38:00.010-06:00

Olin ajatellut makoilla sängyssä tänään vähän tavallista pidempään, sillä viime yö meni vähän levottomissa merkeissä. Eilinen ilta vissiin vei mehut mennessään; käytiin tutustumassa viiteen potentiaaliseen taloon. Tämä aamu kuitenkin alkoi tsunamiuutisilla, joten unihiekka katosi silmäkulmista melko pian. Hereillä ollaan.

Jos tuijotellaan omaan napaan hetki, niin voitaneen puhua meidän taloprosessista. Käytiin eilen tosiaan katsomassa taloja ensimmäistä kertaa, eikä se oikea vielä osunut kohdalle. Nähtiin toki oikein näppärännäköisiä taloja, mutta jokaisesta puuttui jotain. Tai no, yhdessä oli kaikkea, liikaakin.

Meidän kokoama vaatimuslista näytti ennen kierrosta tältä:

Avoin keittiö + olohuone
Suuri kellarikerros (finished or unfinished)
Autotalli (vähintään kahdelle autolle)
Vähintään kolme makuuhuonetta
Vähintään kaksi kylpyhuonetta
Tarpeeksi hajurakoa naapuriin
Tilaa takakuistille/terassille, jos sellaista ei valmiiksi ole

Lisävaatimuksia hintahaarukan yläluokan taloille:

Vähintään neljä makuuhuonetta
Vähintään kaksi ja puoli kylpyhuonetta (puolikas kylppäri on tuttavallisemmin vessa)

Toivelistalta löytyvät sitten:

Kokolattiamattovapaat oleskelutilat (makuuhuoneissa matto saa olla)
Aidattu takapiha
Uima-allas naapurustossa
Ylimääräistä askartelutilaa autotallissa
Suuri huonekorkeus olohuoneessa ja/tai kellarikerroksessa
Kiva master bath (suuri kylpyamme ja erillinen suihku)

Näistä ei olla turhan tarkkoja:

Erillinen ruokasali
Ylimääräinen olohuone

Eilen nähtiin monta split level -taloa (puolitoista kerrosta), joissa oli kyllä avoin keittiö ja olohuone, mutta olohuone oli jokaisessa pieni. Näissä taloissa myös kellarikerros jää pieneksi, joten aika ahtaanoloisia olivat. Kaikki muut vaatimukset ja jopa osa toiveista täyttyivät, mutta me ei taideta vielä tässä vaiheessa antaa periksi avarasta pohjapiirustuksesta.

Yksi katselemistamme taloista (kaksi kerrosta, neljä makuuhuonetta, kaksi kylppäriä) vaikutti netti-ilmoituksen perusteella varsin lupaavalta:

Great opportunity to earn sweat equity. Home needs paint, carpet, and some TLC. Similar home with same floor plan in neighborhood is on the market at $210,000. Walk to elementary school and neighborhood pool. Large dormer bedroom. Some work started in basement.

Talo olisi tarvinnut pikkuisen enemmän kuin maalia, uudet kokolattiamatot ja vähän tender loving carea. Jo ulkopuolelta huomattiin, että ikkunanpuitteet olivat lahot, seinät tarvitsisivat uuden maalikerroksen, ja kattokin pitäisi luultavasti uusia.

Sisällä koettiin lisää yllätyksiä. Alakerrassa oli sattunut vesivahinko, joten keittiön hieno puulattia oli pilalla, ja olohuoneen kokolattiamatto luultavasti homeessa, ainakin hajusta päätellen. Keittiöstä puuttui kaapinovia ja kaapinovista kulmia. Lattia oli lakaistu, mutta roskaläjä oli jätetty nurkkaan lojumaan.

Yläkerrassa oli useammassakin seinässä reikä. Monesta huoneesta puuttui ovi. Kellarikerroksessa oli todellakin tehty jonkin verran töitä; nähtävästi tavoitteena oli ollut rakentaa sinne yksi makuuhuone ja yksi kylpyhuone lisää. Remontoijat olivat jättäneet jälkeensä paljon maalipönttöjä ja jopa pahvisen limsamukin pilleineen.

Kun otetaan huomioon, että talosta pyydettiin melko älytöntä hintaa sen kuntoon nähden, niin eipä tarvinnut miettiä kovinkaan kauaa, haluttaisiinko jättää tarjous. On oikeasti aika harmillista, että talo on mätänemässä sijoilleen, sillä se on rakennettu vuonna 2000, ja pohjapiirustus olisi ollut meille varsin mieluinen.

Viimeinen tsekkaamamme talo olikin sitten oikeastaan enemmänkin kartano. Kaksi kerrosta, viisi makuuhuonetta, neljä ja puoli kylpyhuonetta, kolmen auton autotalli, täysin viimeistelty kellarikerros, jossa on oma pikkukeittiö ja kunnon kotiteatteri. Keittiön, erillisen ruokasalin ja olohuoneen lisäksi talosta löytyy hearth room, family room ja great room. Eli periaatteessa kolme ylimääräistä olohuonetta.

Suuren kokonsa lisäksi (meidän koko kämppä mahtuisi varmaan master bathroomiin ja vaatehuoneeseen) talosta löytyi myös kosteusvaurioita, järkyttäviä tapetteja, päivitystä vaativa keittiö ja kissankusiset valkoiset kokolattiamatot (joka kylpyhuoneissa!). On aika hullua, että meillä olisi nippanappa varaa ostaa tuo pikkutönö, mutta ei missään nimessä varaa asua siellä. Kun neliöitä on 347, niin lämmitys- ja ilmastointikulut ovat varmastikin melko astronomiset. Sitä paitsi pelkkien kosteusvaurioiden korjaaminen maksaisi arviolta 18 000 dollaria, eikä meillä nyt välttämättä ole tuommoisia pikkurahoja lojumassa sukanvarressa, joten poistuttiin takavasemmalle, suut ammollaan, toki.

Eilisen retken jälkeen lisättiin pari juttua meidän toivelistalle:

Kaksi kerrosta
Tarpeeksi pieni pinta-ala, jotta talossa voisi liikkua huolettomasti ilman karttaa

Meillä olisi tarkoitus käydä seuraavalla talokierroksella sunnuntaina. Toivottavasti muistetaan ottaa silloin kuviakin, eikä vain möllötetä haavit auki.

*****

Tähän kohtaan kuuluisi sadas fakta, mutta taidanpa jättää sen odottamaan sitä hetkeä, kun keksin jonkun mehukkaan paljastuksen itsestäni. Auttakaa!

Not So Funny Meow, Is It?

2011-03-09T15:21:00.003-06:00

Kaikkihan lähti siitä, että lupasin S:lle synttärilahjaksi tatuoinnin, kun en muutakaan siihen hätään osannut antaa. Mies oli puhunut sellaisen hankkimisesta jo pitkään, muttei ollut koskaan keksinyt, mitä haluaisi ihoonsa pysyvästi hakkauttaa.

Chaosin nukuttua pois S hoksasi, että hän haluaisi jonkinlaisen muistotatuoinnin, vaikka epäilikin kavereidensa kutsuvan häntä sen jälkeen gayksi. Nettiä selailemalla miekkonen löysikin pian kuvan, joka muistutti häntä meidän pikkukaverista, ja päätös varata tatuointiaika syntyi sillä kertaa.

Toki tatuointikärpänen puraisi minuakin. Minua oli jo pidemmän aikaa häirinnyt jalkapöydässä olevan kissatatuoinnin epäkeskeisyys, joten halusin tasapainottaa sitä pikkuisen. Itse tatuointikin oli jo pikkuisen elähtänyt, ja Niila-kissa oli antanut sille silmät vetäisemällä mukavan arven kissan pään halki.

Minä halusin jatkaa crazy cat lady -teemaa ja ottaa jalkapöytään pysyvän muiston pikkumiehestä. Päädyin lopulta timburtonmaiseen puuhun, johon artisti piilottaisi nimen Chaos. Selitin tatuoijalle toiveeni, ja päästiinkin todella hyvin yhteisymmärrykseen uniikin tatuoinnin tyylistä.

Itse artiste oli myöhässä meidän maanantaisesta tapaamisesta noin tunnin verran, jonka jälkeen odotettiin vielä, että hän käy "yhdellä" savukkeella kavereidensa kanssa ulkona. Hermojen venyttäminen ja hampaiden yhteenpureminen oli kuitenkin sen kaiken arvoista, sillä miehen työnjälki ja ammattiylpeys olivat huippuluokkaa. Ei ole ihme, että nettiarvosteluissa kyseistä liikettä hehkutettiin aika lailla.

Ammattiylpeys tuli varsin hyvin esiin siinä vaiheessa, kun pyysin miestä korjailemaan olemassa olevaa tatuointiani. Hän sanoi, ettei yleensä koske muiden tekemiin töihin, mutta tässä tapauksessa tekisi poikkeuksen, sillä vanha tatuointi sijaitsee uuden tekeleen vieressä, ja joku saattaisi erehtyä luulemaan, että kissa on hänen tekemänsä. Niinpä tyyppi surautti koko vanhan tatskan uusiksi, eikä edes veloittanut siitä lisähintaa.

Tästä lähdettiin liikkeelle...

...ja tähän päädyttiin. Havaittavissaa pientä punoitusta.

Pahoittelut taas kerran kännykuvien suttuisuudesta. Milloinkahan sitä muistaisi ottaa oikean kameran mukaan?

"You ready?"

S:n ensimmäinen ja tuskin viimeinen tatuointi.

S:n jalka on jo oikeastaan täysin parantunut, mutta ihan samaa ei voi sanoa meikäläisen räpylästä. Puu vaati sen verran paljon piirtämistä, että koko jalkapöytä turposi jo samana iltana aika naurettavaksi möykyksi, eikä ole palautunut vielä täysin ennalleen. Kävellessä tuntee, kuinka jalan iho hölskyy ihanasti edestakaisin. Kengän jalkaanlaittaminen on silkkaa riemua. (Ekan tatuoinnin jälkeen taisin mennä samana iltana baariin, varmaan vielä korollisissa saappaissa...)

Olin pienestä asti luullut, että minulla on korkea kipukynnys, koska eräs lääkäri sanoi kerran niin (lekuri ei uskonut, että olkavarteni on murtunut ja sen vuoksi nosteli kättäni yläilmoihin ja käski kurottelemaan kohti taivasta; en valittanut, vaikkei käsi totellutkaan käskyjä). Jalkapöytä on kuuleman mukaan yksi kivuliaimmista paikoista tatuoida, mutta koska en muustakaan tiedä, niin sanoisin, että ei se paha ole. Tämänsuuruisen taiteellisen operaation jälkeinen aika onkin sitten ihan eri juttu, ja olenkin vinissyt tässä pari päivää, koska en ole voinut kävellä kunnolla. Että se siitä korkeasta kipukynnyksestä!

No, jos ihan totta puhutaan, niin eniten tässä "toipumisessa" tekee kipeää se, etten ole päässyt kuntoilemaan. Olen yrittänyt olla reipas ja polkea crossaria tai kuntopyörää kolmisen varttia neljä-viisi kertaa viikossa, ja nyt tällä jalalla polkeminen on melkoisen puhkimisen takana. Usvan lenkityskin on tällä hetkellä aika minimaalista, koska jalka ei meinaa mahtua kunnolla mihinkään kenkään, joten Lumi on saanut meidän virtakimpulta kunnolla kyytiä. Onneksi olen sopivasti nyt myös pikkuköhässä, joten kuntoilutauko voitaneen antaa anteeksi. Samoin kuin kaikki mässäilyt...

Viimeistelin muuten crazy cat lady -vibat maksamalla tatuoinnit luottokortilla, jossa on tämä hassu nassu:

Niila. Kuva on otettu samana iltana, kun sain tietää pääseväni vaihtoon.

*****

Fakta #99: Olen asunut Lapinlahdella, Vaasassa, Kuopiossa, Emporiassa ja Missionissa. Muuttoja on kertynyt pikaisen laskutoimituksen mukaan 12. Tänä keväänä/kesänä muuttoluku kasvaa yhdellä, ja luultavasti saadaan uusi kaupunkikin listalle!

Jotain uutta, jotain vanhaa

2011-03-07T15:30:00.002-06:00

Viikonloppu alkoi aika mainiosti. Pankki oli päättänyt uskaltaa (alustavasti, pre-approved) antaa meille rahaa taloa varten. Olo oli yhtä aikaa epäuskoinen ja onnellinen. Näillä näkymin ollaan siis talonomistajia tässä kevään mittaan!

Lauantaina tehtiin chiliä (con carne) ja kutsuttiin S:n ensi kuussa synnyttävä sisko ja kohta kaksivuotias siskontyttö kyläilemään. Meikäläisen orastavaa vauvakuumettahan ei taas yhtään helpottanut kikkarapäisen taaperon kanssa leikkiminen ja vielä äitinsä masun suojissa kellivän tyypin potkujen tunteminen. Sisko jätti vielä syöttötuolinkin meille, ettei sitä tarvitsisi kuljettaa edestakaisin. Kuinka söpöä on pikkuinen syöttötuoli tuolla keittiön nurkassa? Aww...

Lauantai-iltaan mahtui myös muunlaista actionia. Katsottiin House Huntersia (haha!) yläkerrassa, kun telkkari sanoi yhtäkkiä POKS. S:n ainakin kolme tonnia painava ensimmäisen sukupolven HD-telkkari sanoi sopimuksensa hyvin äänekkäästi irti ja päästipä ilmoille vielä kaiken lisäksi melkoisen mojovat kärynneen elektroniikan hajut. Onneksi savua tai liekkejä ei näkynyt, joten suuremmilta vahingoilta vältyttiin.

Selviteltiin sitten siinä yötä myöten, mihin tuollaisen rotiskon voisi viedä kierrätettäväksi. Jo pelkän elopainon perusteella pystyttiin päättelemään, että käyttökelpoista materiaalia telkkarista saisi vielä pihalle. Iloksemme huomattiin, että paikallinen jätti-Gigantti Best Buy voisi hoitaa kierrätyksen puolestamme 10 dollarin maksua vastaan, ja me saisimme vastaavasti 10 dollarin lahjakortin heidän myymäläänsä.

Sunnuntai pyhitettiin tällä kertaa uuden telkkarin metsästykselle (mieheni on nörtti ja sen takia melkoisen tarkka elektroniikastaan) ja tanssiaisasujen etsimiselle. Meillä on parin viikon päästä edessä niinkin hieno juhlatilaisuus kuin Pony Keg Prom, johon kaikkien tulisi pukeutua juhlan vaatimalla tavalla (eli mahdollisimman mauttomasti). Aktiviteettajakin löytyy, sillä meidän jaetaan joukkueisiin, jotka kilpailevat siitä, kuka tyhjentää ensimmäisenä neljännestynnyrillisen olutta. Eräs oli jo varannut Charlie Sheenin ja John Belushin omaan joukkueeseensa, joten meillä muilla ei taida olla minkäänlaisia mahdollisuuksia voittoon.

Telkkari löytyi vasta kolmannesta kaupasta (Best Buysta), mutta prom-asusteiden kanssa meillä kävi paljon parempi tuuri. Suunnattiin lähellä sijaitsevaan Goodwill-myymälään ja löydettiin S:lle ihana samettinen bleiseri, jossa on kukallinen vuori, ja minulle aivan sanoinkuvailemattoman "ihana" mekko. Näistä kuvia sitten myöhemmin, jos jotain julkaisukelpoista sattuu jonkun kamerasta löytymään.

Yllätyksekseni löysin myös oikeasti kivat ja suht' vähän kuluneet korkkarit. Neljällä dollarilla. Tokihan ne piti kuljettaa kassan kautta kotiin. Ostettiin siis S:lle takki, minulle mekko ja kahdet korkkarit, ja hintaa näille kaikille tuli yhteensä alle 20 dollaria, veroineen. Rahat menivät vielä kaiken lisäksi hyvään tarkoitukseen. Täytynee vierailla kyseisessä putiikissa uudemmankin kerran.

Aina ah niin mahtavaa kännykkäkuvaa uusista ostoksista.

*****

Fakta #98: Olen kahden tunnin päästä tatuoitavana.

Kiitos ja kumarrus!

2011-03-01T13:32:00.000-06:00

Täällä päässä punastellaan, sillä minua/blogia on muistettu parinkin eri palkinnon muodossa!

The Gorgeous Blogger -palkinnon minulle luovutti upea Avelina. Kiitos!

“The Gorgeous Blogger -palkinto on suunnattu kaikille upeille bloggaajille. Jokainen vastaa viiteen blogiinsa liittyvään kysymykseen ja jakaa tämän palkinnon viidelle, jotka mielestään sen ansaitsevat.“

Milloin aloitit blogisi?

Tämän kyseisen räpellyksen aloitin heinäkuussa 2008.

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Hmm, kirjoitan vähän kaikesta. Omasta elämästä (nykyisestä ja menneestä), lemmikkien (ja miehen) toilailuista, kulttuurien eroavaisuuksista ja yhteneväisyyksistä. Säästä.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

Ei mikään?

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Edellisessä blogissa oli jotenkin niin paljon ikävää ja valitusta, että halusin aloittaa puhtaalta pöydältä uuden elämäntilanteen koittaessa. Kaukosuhdekummitukset ovat toki välillä vilahdelleet tälläkin puolella, mutta onneksi vähemmän kuin niiden vanhassa kodissa.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Haluaisin päivittää useammin, mutten näköjään saa aikaiseksi (kts. fakta #97 alla). En kuitenkaan osaa päättää, haluanko lisäfyllinkiä blogiin kirjoittamalla siitä, mitä söin aamupalaksi (tänään puuroa!) tai mitä katsoin telkkarista tai mitä kotirouva siivosi juuri tänään, vai odotella oikean inspiraation iskemistä, ennen kuin napsautan "uusi teksti" -painiketta. Ideoita otetaan muuten mielellään vastaan!

Nyt sitten koittaa tämä mukavin/ikävin osuus, eli palkinnon edelleenjakaminen. Luen monia, monia mahtavia blogeja, ja jokainen kirjoittaja ansaitsisi tämän palkinnon (osa on sen jo saanutkin). Voi että tämä on hankalaa...

Palkinto jatkaa tänään matkaansa seuraaville päivieni piristyksille:

Bemarylle, jonka toinen blogi on tällä hetkellä tauolla, mutta onneksi Karvahelvetti porskuttaa täysillä!

Tytille, joka myöskin pitää kahta erinomaista ja mielenkiintoista blogia.

Aurinkoiselle Sannille, jonka blogeista (joo, silläkin on kaksi!) tulen aina hyvälle tuulelle.

Kohtalontoverille Pilville, jonka kanssa on vaihdettu ajatuksia blogien välityksellä jo hyvä tovi.

Nannalle, jonka kauniista kodista olen äärimmäisen kateellinen.

*****

Toisesta palkinnosta kiitos kuuluu Riikalle.

Palkinnon saaneena minun pitäisi tunnustaa seitsemän asiaa itsestäni, mutta tää jättäis sen tällä kertaa väliin, sillä tuon sadan faktan viimeistelykin tuntuu jo melko mahdottomalta urakalta, vaikka tämän merkinnän jälkeen puuttuisi enää kolme (3) hurjaa paljastusta.

Palkinto tulisi myös tietysti jakaa eteenpäin, mutta nyt ei taida energia riittää (kts. fakta #97 alla).

*****

Fakta #97: Huonoihin puoliini kuuluu ehdottomasti ainakin laiskuus, mukavuudenhaluisuus ja itsepäisyys.

She Bangs

2011-02-25T11:06:00.005-06:00

Oltiin viime lauantaina iloittelemassa Hiawathassa yhteensä kahdeksan hengen voimin. Kylvettiin tuhoa (tai no lähinnä nostettiin melutasoa) ympäri pikkukylää. Koko päivän kulusta kertonee jotain se, että loppuillasta meillä neljällä, jotka olivat vielä silloin poissa vällyjen välistä, oli päässä Happy New Year -hatut, jotka löytyivät huoltoaseman pihaan hylätystä pahvilaatikosta. Uudenvuodentoivotukset siis raikuivat Hiawathassa helmikuisena lauantai-iltana.

Viikonlopun ehdoton hittibiisi.

Kaiken nauramisen ja hauskanpidon lomassa ehdin huomata, että olen paljon avoimempi puhuessani englantia. On jotenkin paljon helpompaa puhua tunteistaan ja henkilökohtaisista asioistaan vieraalla kielellä, jopa melkein ventovieraille ihmisille. Kohteliaisuudetkin livahtavat suusta luontevasti.

Toisaalta en voi olla varma, johtuuko avoimuus kielen vaihtumisesta, vai siitä, että seuralaiset ovat avoimia ja kohteliaita. Keskiläntiseen kulttuuriin kuuluu isona osana small talk ja kohteliaisuuksien lateleminen pienistäkin asioista. Säästä puhumisen lomassa on vissiin sitten jotenkin vaivatonta valitella vaikkapa kuukautiskipuja ja kehua vierustoverin hiuksia/vaatteita/kenkiä/laukkua...

Sen kuitenkin tiedän, että esimerkiksi suomeksi rakastaminen on takkuavampaa kuin englanniksi lovettaminen. On noilla sanoilla toki melkoinen vakavuuserokin, ainakin minulle; täällä kun kuulee lovea ihan jatkuvasti (mm. hiawathalainen teräsmummo/baarinomistaja sanoi meille lauantai-iltana "I love you guys!"), kun taas palavan rakkauden tunnustaminen on vähän vakavampi juttu. Ainakin minua se jotenkin ujostuttaa, varsinkin julkisilla paikoilla. Ei varmaan pitäisi.

Suomeksi kirjoittaminenkin tuntuu takkuavan tänään, sillä olen vääntänyt tätä mitäänsanomatonta merkintää nyt mukavat kaksi tuntia, joten olisi varmaan aika antaa periksi. Sanotaan nyt vielä sen verran, että tällä viikolla on käyty pankissa kerjäämässä rahaa. Ensi viikolla pitäisi selvitä, ollaanko lainakelpoisia. Meidän suurin kompastuskivi on se, että asuttiin Suomessa kaksi vuotta, eikä käytetty sinä aikana juurikaan amerikkalaisia luottokortteja tai palveluntarjoajia. Sähkösopimuskin tehtiin tyhmyyksissämme Savon Voiman kanssa eikä esim. Kansas City Power and Lightin kanssa! Viimeaikainen luottohistoriamme on siis puutteellinen ja liian lyhyt, vaikkakin muuten melkoisen nuhteeton. Katsotaan, pitääkö näistä asioista avautua ensi viikolla hyvässä vai katkerassa mielessä.

Psssst. Varasin justiinsa meille ja reissaaville vanhemmille hotellihuoneet Chicagosta. Oijoi, enää puolisentoista kuukautta!

*****

Fakta #96: Näen usein unia, joissa purkka tarttuu hampaisiini ja joudun nyhtämään sitä irti sormilla, tai lenkillä ollessani alla oleva hiekkatie alkaa upottaa.

+23 ja -28 tappeli...

2011-02-17T16:34:00.000-06:00

Olen kuullut parina viime päivänä aika kylmänpuoleisia terveisiä Suomesta. Täällä asuminen ei harmita tällä hetkellä yhtään:

Kännyräpsäisy kärpäsenkakkaisen ikkunan läpi.

Ilman tätä keväistä torstaitakin olo olisi varmaan kotoisa, sillä viime aikoina olen ollut jotenkin harvinaisen hyväntuulinen. Vielä pari viikkoa sitten teki mieli parkua ja karata Suomeen, lähinnä Chaosin tilanteen epäreiluuden takia, mutta nyt tämä tuntuu taas kodilta. Ollaan aloitettu erittäin varovasti talonmetsästys (siis minä olen selannut lukemattomia netti-ilmoituksia ja haaveillut mahdottomista), ja kunhan pankin laina-asiantuntija suvaitsee soittaa meille takaisin, ollaan taas askelta pidemmällä. Toivottavasti.

Ylihuomenna suunnitelmissa olisi karata Kansas Cityn vilskeestä (hah!) Hiawathaan mukavalla kaveriporukalla. Viikonlopuksikin on luvattu vielä melkoisen lämpimiä lukemia ja ukkosmyrskyjä, joten olosuhteet ovat otolliset ikimuistoiselle lauantaille.

Usva tuli komentamaan minua lenkille. Tottelen käskyä mielelläni, sillä jalkakäytävät ovat vihdoinkin kävelykelpoisia, eli vapaita lumesta ja sohjosta. Niin, ja tuo t-paitakelikin tietysti auttaa asiaa...

*****

Fakta #95: Söin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni sushia. Hyvää oli, nirsohkon S:nkin mielestä, vaikka sen pitikin ennen ravintolaan lähtöä ottaa rohkaisuryyppy kotona. Tai ehkä juuri sen takia.

Fo' Shizzle Steer Pizzle

2011-02-14T13:15:00.010-06:00

Oltiin lauantaina hoitamassa asioita heti aamusta, ja kun virallinen osuus oltiin saatu hoidettua kunnialla loppuun, minä maanittelin miestä viemään minut katsomaan koiranpentuja läheiseen lemmikkikauppaan. Joku muistanee, miten viime kerralla kävi, joten S:n epäröinti oli ihan aiheellista.

Kun oli luvannut ja vannonut, etten yritäkään lähteä kaupasta koiranpentu sylissä, S suostui kanssani ihastelureissulle. Olihan siellä taas maailman ihanimpia mussukoita, kuten mm. kaksi pikkuruista beaglea toisiinsa kietoutuneina. Sinne jäivät tuhisemaan.

Tyhjin käsin ei kaupasta kuitenkaan lähdetty, sillä S halusi hemmotella kilttiä Usva-tyttöstä. Se valikoi "irtokarkkihyllyltä" muutaman herkun. Kassalla koettiin yllätys, sillä kolme herkkua maksoivat yhteensä reippaat 15 dollaria. S kävi kaupasta poistuessamme vielä tutkimassa namien hintaa, ja yksi oli syyllinen korkeaan loppusaldoon: Steer Pizzle, $12.

Tultiin kotiin ja annettiin Usvalle hintava pureksittava. S uhkaili koiraa, että tästä on nyt sitten parempi nauttia, et saa tämmöistä enää ikinä. Koira teki työtä käskettyä ja jyysti epäilyttävästi lannalle haisevaa 30 sentin pituista lettiä suurella innokkuudella.

Meistä kumpikaan ei tiennyt, mitä tai mikä tämä arvokas steer pizzle on, joten S otti Googlen kaveriksi. Parin sekunnin päästä miehen kasvoille levisi kuvottunut ilme, sillä kyseessähän on härän se. Olisihan meidän pitänyt arvata. Pian se (S siis, ei pizzle) käveli keittiöön, haki muovipussin, ja pussi kätensä suojana se otti pizzlen koiralta pois. Minua nauratti niin, etten meinannut saada henkeä.

Usva on siis saanut nauttia pizzlestään melko pienissä erissä. Minun puolesta pikkuinen tyttöseni saisi jyystää pizzleä niin paljon kuin sielu sietää, mutta tuo mies ei kykene katselemaan touhua kuin vähän kerrallaan. Toisaalta kapistus haisee sen verran pahalta, että taitaakin olla parempi säilyttää sitä muovipussissa pureskelujen välillä.

Tämän kauniin tarinan myötä haluan toivottaa hyvää ystävänpäivää itse kullekin säädylle! Me taidetaan skipata Valentine's Dayn juhlinta tällä erää ja painutaan johonkin mukavaan ravintolaan jonain vähäväkisempänä iltana. Voi olla, että S:n ruokahalukaan ei ole vielä ihan ennallaan pizzle-episodin jälkeen.

Mekin ollaan jo melkein kavereita!

*****

Fakta #94: Olen larpannut kerran.

Recipes for Disaster

2011-02-09T14:30:00.008-06:00

Jos eri medioihin on uskomista, eilen oli taas katastrofin ainekset ilmassa, kun meitä lähestyi lumimyrsky. Oltiin kavereiden kanssa juhlimassa S:n synttäreitä, ja yksi oli varma (onneksi puoliksi leikillään), ettei pääse parkkipaikalta enää liikkeelle, ja opettajaystävämme tarkisti jatkuvasti, onko hänen koulunsa auki seuraavana päivänä. Oli meitä sentään muutama, jotka ottivat koko homman aika rennosti: S, joka on nähnyt pari Suomi-talvea (ja juonut pari Captain and Cokea), minä, joka on nähnyt vielä muutaman enemmän, sekä kaveri, jolla on nelivetoinen pick up.

Käytännössä joka kerta, kun lunta on tiedossa yhtään, kyseessä on myrsky. Viime viikolla oli oikeasti kunnon myräkkä, joka ehdittiin ristiä jo esim. Snowmageddoniksi, Snowpocalypseksi ja Snowzillaksi (mm. Pilvi kirjoitteli tästä aiemmin). Muutama kymmenen senttiä lunta vajaassa vuorokaudessa höystettynä mukavalla puhurilla on jo suomalaisittainkin myrsky.

Eilinen "myrsky" sen sijaan koostui muutamasta sentistä hiljaa maahan putoilevasta hötöstä. Siitäkin huolimatta on myönnettävä, että minua pikkuisen hirvitti ajaa vajaat viisi kilometriä S:n synttäririennoista kotiin. Vaikka kokemusta talviajosta aika paljon onkin, niin kesärenkaat eivät silti pidä mitenkään hirvittävän hyvin lumisella tiellä, enkä ollut ihan ainoa, joka oli matkalla jonnekin, joten aika hissuksiin edettiin.

Tämä on toinen täällä viettämäni talvi, ja tämä vuosi on ehdottomasti näistä kahdesta lumisempi, kahdellakin tapaa; lunta on satanut paljon enemmän, eikä se ole sulanut parissa päivässä pois. Maa on siis ollut valkoinen yhtäjaksoisesti jo jonkin aikaa.

Huhujen mukaan täällä kuitenkin sataa lunta ihan joka talvi. Luulisi siis, että muutaman tunnin ajan hiljalleen tippuvat pikkuhiutaleet eivät vielä tarkoittaisi myrskyä, sillä näillä leveyksillä ollaan kuitenkin lumeen totuttu. Aurauskalustoa on ihan kiitettävästi (toki myös aurattavia kilometrejä on hurja määrä), joten valtatiet pysyvät ajokunnossa, ellei lunta tule ihan metritolkulla. Olisi ihan eri asia, jos paikallinen talvi olisi kuin Suomen kesä; lyhyt, mutta vähäluminen. Eteläosavaltioissa vähäinenkin lumi saa aikaan ihan erilaisen kaaoksen, mutta kyllä täällä pitäisi pystyä pari senttiä valkoista puuteria käsittelemään ilman paniikkia.

Auttaisikohan asiaa yhtään, jos säätiedotuksissa puhuttaisiin lumesta lumena, eikä sen perään liitettäisi maailmanloppuun liittyviä sanoja?

Psssst. Ei täällä oikeasti kaikki lumesta panikoi, kunhan vain puhuvat lämpimikseen. Jos sää otettaisiin kansasilaisesta small talkista pois, niin mitä meille jäisi jäljelle?

*****

Fakta #93: Löysin meidän lähikaupasta vähän aikaa sitten maksamakkaraa riemunkiljahdusten saattelemana. Kyllästyin siihen kuitenkin jo kahdessa päivässä. Mikä tuuliviiri?

Ob-La-Di, Ob-La-Da

2011-02-07T15:51:00.004-06:00

Tuntuu, että edellisestä blogimerkinnästä olisi paljon pidempi aika kuin vaivainen viikko. Se ehkä johtuu siitä, että viime viikolla mentiin muutama päivä melkoisessa sumussa (ja lumessa, sillä sitä tuli ihan kiitettävästi); nyt aletaan olla jo reippaasti voiton puolella.

Kaverit pitivät meidät kiireisinä viime viikolla, sillä menoa olisi riittänyt jokaiselle illalle. Vaikka suuresta osasta kutsuista kieltäydyttiinkin, niin ehdittiin silti mm. käydä lempparibaarissa syömässä lemppariwingsejä, kotibileissä pelaamassa beer pongia, ja päihitinpä myös S:n ensimmäistä kertaa ikinä sen bravuuripelissä, Big Buck Safarissa. Tämä viikko oli tarkoitus rauhoittaa koti-illoille, mutta tänään ollaan vissiin menossa juhlimaan kaverin synttäreitä ja tuskinpa voidaan jäädä kotiin huomennakaan, sillä S täyttää 27. Nyt kun vielä keksisin sille jotain kivaa lahjaksi.

Elämä siis jatkuu, vaikka viime viikolla se vähän potkikin vyön alle. Vanhempien tänne tuloon on enää reilu pari kuukautta, joten Chicagon-reissua pitäisi alkaa suunnitella ihan tosissaan. Aika mahtavaa on sekin, että kevät on toivottavasti kohta täällä, eikä silloin tarvitse enää talloa loskan ja suolan sekoituksessa.

*****

Fakta #92: Olen esiintynyt Helsingin Olympiastadionilla kahdesti. Edellisen lauseen hohdokkuus himmenee kummasti, kun kerron, että kyseessä olivat Syke 100 -tapahtuma vuonna 1996 ja Power Mover -hässäkkä muistaakseni sitä seuraavana. En välttämättä ollut ihan justiinsa huomion keskipisteenä.

Chaos

2011-01-31T12:15:00.001-06:00

Meillä on takana vähän erilainen viikko.

Kerroin aiemmin meidän pikkukissan sairastelusta. Ehdittiin jo vähän juhlia kissan tervehtymistä, mutta riemu oli ennenaikaista. Muutaman paremman päivän jälkeen Chaos alkoi taas oirehtia (eli teki tarpeensa kokolattiamatolle), joten me haettiin eläinlääkäristä näyteastia. Meillä kävi mielessä vaikka minkälaiset parasiitit. Toisaalta epäiltiin, että nirso Chaos oli päättänyt olla tykkäämättä nykyisestä hiekasta ja osoitti vain mieltään. Voi miten väärässä me oltiin.

Heinäkuu 2010.

Kun pikkumiehen suolistosta ei kokeiden perusteella löytynyt minkäännäköisiä loisia, vietiin kissa torstaina eläinlääkärin tutkittavaksi. 250 dollaria myöhemmin päästiin kotiin odottamaan verikokeiden tuloksia. Eläinlääkäri oli huolissaan samoista oireista kuin mekin, eli pudonneesta painosta ja pullottavasta vatsasta.

Syyskuu 2010.

Perjantaina saatiin ensimmäiset tulokset, jotka eivät oikein antaneet minkäänlaista vastausta suuntaan tai toiseen. Chaos tosin alkoi oksennella samaisena aamuna, eikä ruokakaan meinannut maistua, joten pikkukissan oireet alkoivat täsmätä enemmän ja enemmän eläinlääkärin arvauksen kanssa. Vetisteltiin sinä iltana enemmän kuin sitä edeltävänä.

Lokakuu 2010.

Lauantaina tuli ikävä herätys päiväunilta puhelinsoiton muodossa. Chaosin verestä oli löytynyt valtaisa määrä koronavirusta, mikä siis lähes vahvisti alkuperäisen tautiepäilyn: FIP.

Marraskuu 2010.

Seuraava askel olisi kliinisen diagnoosin vahvistaminen ultraäänellä ja koepalalla, mutta me ei S:n kanssa nähdä siinä mitään järkeä. Kyseiseen tautiin ei ole olemassa parannuskeinoa, eikä lisästressi tee sairaalle kissalle hyvää.

Marraskuu 2010.

Kukaan ei osaa sanoa meille, miten pitkään Chaos meidän jaloissa vielä pyörii, mutta viimepäivien oireiden perusteella ei kovin pitkään. Tehtiin S:n kanssa sellainen periaatepäätös, että kun meidän pikkumies lopettaa syömisen tai kunto romahtaa muuten, meidän täytyy olla armollisia omistajia ja antaa kissan nukkua kivuttomasti pois.

Tammikuu 2011.

Nyt meidän täytyy siis keskittyä Chaosin halailuun ja pussailuun, sekä kissan hyvinvoinnin varmistamiseen. Näin hyvin lellittyä kissapoikaa ei monesta paikasta löydykään.

Eilen.

Maakuntamatkailua

2011-01-24T15:03:00.003-06:00

Eräs kaverimme muutti pari kuukautta sitten vanhasta tutusta Emporiasta koilliskansasilaiseen pikkukylään nimeltä Hiawatha. Vähän aikaa sitten sain Facebookissa viestin, jossa kaveri pyysi meitä käymään. "You should come to Hiawatha, the Finland of Kansas."

Perjantaina pakattiin itsemme ja koira autoon ja hurautettiin katsomaan, oliko tuulestatemmatulla lempinimellä mitään totuuspohjaa. Siirtymä ruuhkaisesta Kansas Citystä pikkuiseen kylään oli melko mutkaton, ja päästiin perille heti auringonlaskun jälkeen. Hiawatha todellakin näytti Suomelta, mutta oikeastaan vain sen takia, että maassa oli lunta, eikä joka puolella vilissyt vähintään nelikaistaisia valtateitä.

Meidän auto muuttui 160 reissukilometrin aikana melkoiseksi aikakoneeksi. Kaveri varoitteli meitä torstaina, että kannattaa varata käteistä mukaan, sillä suurin osa ravintoloista ja baareista ei hyväksy luottokortteja, eikä se ollut mitenkään liioiteltua. Ensimmäisenä iltana käytiin eräässä pikkukuppilassa, jota yksi teräsmummo on pyörittänyt yksin jo melkein 50 vuotta. En usko, että Suomesta löytyy yhtään samanlaista paikkaa, koska a) neljä asiakasta per ilta ei varmasti kattaisi mitään kuluja, ja b) terveysviranomaiset olisivat sulkeneet sen.

Lauantain aktiviteetit aloitettiin keilaamalla. Hallilla kävi vain käteinen, pisteet laskettiin itse, ja meidän radalla pelattiin yhdeksän keilan kaatoa, sillä yksi keiloista kaatui joka kerta, automaattisesti. Kaveri osti meille kaikille kylmät oluet, ja siitä se ajatus sitten lähti. "Hehee, käydään tänään jokaisessa alkoholia tarjoilevassa paikassa oluella!"

No itse urakkahan ei ollut mikään hurja. Keilahallin lisäksi käytiin hotellibaarissa, hampurilaisravintolassa, kahdessa tavallisessa baarissa ja sitten tietysti edellisillan kruunanneessa pikkukapakassa, jonka seinältä löytyi mm. lista porttikiellon baariin saaneista paikallisista politikoista, jotka olivat äänestäneet tupakkalain puolesta (eli täyskielto kaikkiin ravitsemusliikkeisiin).

Itse olen kotoisin vajaan 8 000 asukkaan kylästä (tosin vuodenvaihteessa tapahtuneen kahden kunnan yhdistymisen jälkeen asukasluku taitaa olla yli 10 000), ja sieltähän löytyy sellaisia hienouksia kuin Kotipizza, pikkupubi ja ravintola, joka vetää viikonloppuisin paikallista juhlakansaa uumeniinsa.

Reilun 3 000 tuhannen asukkaan Hiawathassa taas oli ainakin kuusi paikkaa, josta sai olutta (olisi siellä tosin ollut ravintola nimeltä China Food Place, josta olisi ehkä saanut bisseä, mutta ruokala oli jo ulkoa päin niin tasokkaan näköinen, ettei viitsitty mennä sisälle), joista yksi oli siis keilahalli. Näiden lisäksi näin vilaukselta pikaruokapaikkoja (Mäkkäri, Subway, Sonic), Walmartin ja elokuvateatterin, jonka ovessa oli vielä vähän aikaa sitten ollut lappu: "Do NOT mispronounce Little Fockers!" Pikku-Hiawathassa oli siis paljon enemmän tekemistä ja valinnanvaraa, kuin tuplasti isomassa kotipitäjässäni konsanaan!

Vaikka Hiawathan-viikonloppu oli oikein antoisa ja hauska, oli mukava palata kotiin. Ensin piti tosin herätellä tämä pariskunta...

*****

Fakta #90: Juusto kuuluu leikkeleen alle.

Fakta #91: Olen pelottavan hyvin perillä Johanna Tukiaisen hääsuunnitelmista.

Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on

2011-01-19T10:14:00.019-06:00

Sain suostuteltua S:n katsomaan elokuvan Going the Distance (Kaukorakkautta) kertomalla sille, että trailerissa oli "romantiikkaa" keittiönpöydällä. Itse halusin katsoa komedian sen teeman, eli kaukosuhteen takia.

Meidän kaukosuhdeajoista on (onneksi!) aikaa jo reippaat pari vuotta, mutta melkoisen elävästi me se ajanjakso vielä muistetaan. Kuten arvelinkin, elokuva herätti S:ssakin ajatuksia, ja päädyttiin melkoiselle muistotripille.

Kumma kyllä, kumpikaan meistä ei muistanut kaukosuhdeaikoja mitenkään äärimmäisen raastavana tai riipivänä, vaikka se sitä varmasti ajoittain olikin. Muistan olleeni todella väsynyt, sillä "elin" öisin, S:n ollessa hereillä ja kotona. Muistan myös sen ikävämöykyn, joka painoi rinnassa yötä päivää, ja kaikista pahimpana mieleen on jäänyt yhdessäolon jälkeiset hyvästit ja yksinäiset kotimatkat Atlantin yli.

Meillä oli kuitenkin kaiken tämän pohjalla jotain vieläkin kamalampaa, eli aika, jolloin ei oltaisi saatu olla missään tekemisissä. Kuten S sanoi, pahin kaukosuhdepäivä oli parempi kuin paras päivä, ennen kuin voitiin taas jutella ja nähdä luvan kanssa. Näin jälkikäteen se kaikki riutuminen tuntuu vähän teinimeiningiltä, mutta aitojen ja oikeiden tunteiden kanssa sitä elettiin ja kärsittiin. Olisi ollut monella tapaa helpompaa vain antaa periksi, mutta jokin meissä molemmissa taisteli sitä vastaan. Ehkä jääräpäisyys. Kaukosuhde kuitenkin tuntui helpolta kaiken sen sekamelskan jälkeen.

Skype, syksy 2007.

Kaukosuhde opetti meille molemmille paljon. Typerät pikkuriidat tuntuvat todellakin juuri niiltä; typeriltä ja pikkuisilta. Jotain todella mullistavaa pitäisi tapahtua, että otettaisiin oikein kunnolla yhteen, tai että jaksettaisiin vihoitella pitkään. Kaukosuhdemuistot ovat vielä sen verran hyvin tallessa, että tätä nykyhetkeä osaa arvostaa. Ollaan todella onnekkaita, ettei meidän tarvinnut olla kaukosuhteessa kauempaa kuin oltiin, ja että nähtiin toisiamme sen aikana niin usein kuin nähtiin. Kaukosuhdeajasta jäi mukaan paljon mukavia muistoja.

Lincoln Memorial, lokakuu 2007.

Beer pongia suomalaiseen tyyliin, marraskuu 2007.

Beer pongia amerikkalaiseen tyyliin, uudenvuodenaatto 2007.

S:n siskon ja siskon tulevan aviomiehen rehearsal dinner, maaliskuu 2008.

Jättimargarita, toukokuu 2008.

Float trip, kesäkuu 2008.

Jos viitsisin lukea vanhaa blogia, saattaisin itsekin saada kaukosuhteilusta taas vähän ikävämmän kuvan, sillä sitähän se kirjaimellisesti on, ikävää. Kaukosuhde ei kuitenkaan ole mikään mahdoton juttu, sillä jos me kaksi pölkkypäätä on sellaisessa onnistuttu, niin kyllä siihen muutkin pystyvät. Onneksi tiedänkin monta onnellista pariskuntaa, jotka ovat joko jättäneet kaukosuhteen taakseen tai elävät sellaisessa nytkin. Siitäs saitte, skeptikot!

*****

Fakta #89: Kun hain lukemaan englantia Vaasan yliopistoon, muistan pelänneeni jo etukäteen tutkintoon kuuluvaa kieliharjoittelua ulkomailla. Olin melkoinen raukkis, pelkäsin jotain junanvaihtojakin. Onneksi rohkeus riitti aikoinaan lähteä vaihtoon. Sen ansiosta Atlantin yli lentely vaihtoineen ei nykyisellään paljoa pelota. Niin, ja jäihän sieltä lahkeeseen roikkumaan tuo mieskin.

P.S. Tehtiin me meidän yhteisillä retkillä muutakin kuin tissuteltiin, vaikka noista yllä olevista kuvista saattaisi saada toisenlaisen kuvan.

Kalju maha

2011-01-18T15:34:00.000-06:00

Meidän sairas sakki on vihdoin terveenä, mitä nyt koiralla on paljaaksi ajellussa massussa neljä tikkiä, ja ennen fyysisesti sairas kissa on nyt enää vain päästään pipi. Oma yskäkin alkaa olla hallittavissa, ja uskaltauduinkin parin viikon tauon (lue: taudin varjolla harrastetun mässäilyn ja löhöämisen) jälkeen takaisin kuntoilulaitteiden selkään. Elämä alkaa siis voittaa!

Palataan nyt kuitenkin pikkuisen ajassa taakse päin ja masistellaan vähän, sillä eihän tämä elämä aina ruusuista ole. Vietiin Usva perjantaiaamuna läheiselle eläinklinikalle leikattavaksi. Tuntui ihan kamalalta jättää pikkurakki leikeltäväksi, vaikkei ehkä parempiin käsiin olisi voitu eläintä jättääkään. Tirauttelin autossa muutaman kyyneleen, ja S piti minua vähän hupsuna, vaikka silläkin taisi ainakin pieni pala nousta kurkkuun...

S aloitti perjantaina uudessa työpaikassa, mutta sai hoitaa päivän hommat kotoa käsin, joten minun ei tarvinnut huolehtia yksin. Soiteltiin klinikalle pari kertaa (ihan luvan kanssa), ja Usvan vointi oli hyvä. Saatiin lupa hakea koira kotiin puoli viiden maissa.

Klinikalla oli odottamassa melko vetelä otus, jonka kieli ei halunnut millään pysyä kokonaan suussa. En ollut koskaan aikaisemmin hoitanut leikattua tyttöeläintä (mistä kaikki ennakkopanikointi tietysti johtuikin), joten odotin tulevaa iltaa ja paria seuraavaa päivää vähän kauhunsekaisin tuntein.

Ensimmäisenä iltana tilanne oli tämä:

Seuraavana päivänä taas tämä:

Sänky kuin sänky. Ite hyppäsin, vaikken olisi saanut.

Onneksi, onneksi nämä otukset ovat aika kovia palautumaan ennalleen, sillä oli aika kamalaa katsella ja kuunnella hiljaa vikisevää eläintä perjantai-iltana. Nyt tuosta pöpipäästä ei uskoisi, että sen vatsalle oli skalpelia näytettykään.

Lupaan, että seuraavassa merkinnässä kirjoitan jostain muustakin, kuin eläintarhan voinnista. ;)

*****

Fakta #88: Olin nuorempana melkoinen poikatyttö. Kouluun mentiin ehdottomasti ilman meikkiä ja usein vielä Jokereiden pelipaita päällä. Korkkarit ja hame olivat melkein pahinta, mitä tiesin. Tukka oli lyhyt, ja parasta vapaa-ajanvietettä oli jalkapallo poikien kanssa, vaikka usein kotiin tultiinkin jokin paikka mustelmilla tai huuli auki. Myöhemmin olen kompensoinut teinivuosien poikamaisuutta mm. korkkareilla ja hameilla, mutta taidanpa siltikin olla melkoinen äijä. Röh.

Snow Day

2011-01-11T10:27:00.001-06:00

Tulihan sitä vihdoinkin, lunta nimittäin! Tulikin sen verran reippaasti, että eilen suljettiin koulut ja telkkarissa ennustettiin maailmanloppua. Näytettiin kuvia matelevista autojonoista valtateillä ja tietysti nähtävillä oli myös materiaalia peräänajoista, penkkaan luisumisista ja niin edelleen. Ihmisiä kehotettiin pysymään poissa teiltä, jos se vain oli mahdollista.

Tämänaamuinen näkymä meidän makkarista. Eihän tuo lumimäärä mikään valtava ole, mutta kokeilepa itse ajella kesärenkailla jäisillä teillä...

Minullehan eilinen snow day oli mukavaa vaihtelua, sillä sain pitää miehekkeen kotona. Asutaan noin puolen tunnin ajomatkan päässä S:n työpaikasta, eikä sieltä osattu eilen sanoa, onko talo kiinni koko päivän vai vain muutaman tunnin aamusta. Mies on vaihtamassa tulevana perjantaina työpaikkaa, joten S päätti jättää puhelimen ja säätiedotusten kyttäämisen (ja mahdolliset peräänajot) eiliseltä väliin ja käyttää ansaitsemiaan lomatunteja sohvalla löhöilyyn ja kissan p*skan siivoiluun kokolattiamatolta.

Syy jälkimmäiseen harrasteeseen löytyy pienemmästä ja nuoremmasta kissasta, eli Professor Chaosista. Se on ollut pipinä viikon verran, vaihtelevalla vakavuudella. Matokuurin jälkeen maha on ollut vieläkin herkemmässä räjähdysalttiudessa, joten pet stain removeria ja talouspaperia on kulunut kiitettävä määrä. Onneksi nyt ollaan voiton puolella, ja hiekkalaatikolla käynti tuntuu taas kiinnostavan pikkumiestä.

Tällä viikolla saan olla huolesta (ja tästä jatkuvasta yskimisestä!) kipeänä myös Usvan vuoksi, tyttönen nimittäin leikataan perjantaina. Tiedän, että se on rutiinitoimenpide ja tiedän, että koira paranee äkkiä, mutta jo pelkkä ajatus kipuisesta pikkukoirasta kirpaisee.

Tänään palattiin taas normaaliin arkikokoonpanoon, kun S painui töihin ja minä jäin kaitsemaan eläintarhaa. Juuri tällä hetkellä porukassa ei ole paljoa kaitsemista, sillä Usva nukkuu minun jaloissa ja kissat raapimispuussaan. Vielä en kuitenkaan uskalla huokaista helpotuksesta, sillä elukat saivat eilen aikaan sellaisen karusellin, että heikompia (minua) heikotti.

Kuinka pahasti näistä kirjoituksista käy selville se, että olen täysin mökkihöperöitynyt?

*****

Fakta #87: Menetän hermoni liikenteessä melko helposti (road rage, anyone?), joten olen päättänyt pysytellä poissa lumisesta autosekamelskasta ja odottaa suosiolla lumen ja jään sulamista, ennen kuin hyppään taas rattiin arvostelemaan muita autoilijoita.

Uusi vuosi ja uudet... kipeät lihakset

2011-01-04T14:08:00.004-06:00

Se olisi sitten taas se aika vuodesta, kun pitää opetella rustaamaan uusi vuosiluku päivämäärän perään. Vuosi sitten pääsin vielä harjoittelemaan uuden vuosiluvun kirjoittamista aika tehokkaasti, kun päiväsin rahtikirjoja useamman kappaleen päivässä, mutta tämmöiselle kotiloiselle se ei nyt ole ihan niin justiinsa, että mitä vuotta tässä eletään.

Meidän vuosi vaihtui kaverin kotibileissä. Ohjelmaan kuului mm. S:n tekemiä herkkuhampurilaisia, beer pongia meidän uudella kannettavalla pöydällä (saatiin joululahjaksi...) ja koirien riekkumista. Oli oikein mukavaa.

Porukan nuorimmat, Phoenix 12 kk ja Usva melkein 7 kk, väsähtivät heti keskiyön jälkeen.

Mitään uudenvuodenlupauksia ei ryhdytty väkisin vääntämään, vaikkakin mielessä vähän kyti se perinteinen kesäkuntoon pääseminen. S:n hommattua minulle puoli kuntosalillista joululahjaksi olenkin päässyt hyvään alkuun ilman mitään lupauksiakin. Sunnuntainakin poljin crosstraineria jefu-ottelun (jenkkifutis) viimeisen neljänneksen ajan; olikin ihan kätevää rankaista omaa kroppaansa kotijoukkueen surkean peliesityksen takia. Päästiinpä siltikin play offeihin, go Chiefs!

Samana iltana keksittiin vielä, että mehän "tarvitaan" uusi lipasto jo valmiiksi ahtaaseen olohuoneeseen. Napattiin sellanen Targetista mukaan ja raahattiin se kotiin. Laatikon kyljessä toki lukee, että tämän nostamiseen/kantamiseen tarvitaan kolmesta neljään ihmistä, mutta mepä hoidettiin homma, rappuineen päivineen, kahdestaan. Ja kroppa kiittää.

Minun mielestä laatikko painoi ainakin sata kiloa, kun taas vähän riuskemmassa kunnossa olevan S:n mielestä paino oli korkeintaan sata paunaa. Tähän arvoitukseen emme ehkä saa koskaan kunnollista vastausta, mutta onneksi sentään saatiin uusi ja oikeasti kätevä huonekalu (koottiinkin se ihan itse!).

Lumi tykkää uudesta tähystyspaikasta.

Nyt koko kroppa huutaa tosiaan hoosiannaa. Asiaa ei yhtään varmaankaan auttanut se, että heti kanto-operaation jälkeen kurkku antoi ensimmäiset varoitukset tulevasta flunssasta, jota nyt siis poden kipeiden lihasten lisäksi. Että kivat mulle.

Onneksi saan edes lääkitä itseäni hyvänmakuisella vedellä. Olin jo niin lopen kyllästynyt meidän hanasta tulevaan kloorilta haisevaan ja maistuvaan nesteeseen, että ostettiin vedenpuhdistin, jonka ostoreissulla tuo lipastokin siis tarttui mukaan... Lyhyen testirupeaman jälkeen voin todeta, että reilut parikymppiä maksanut kapine on jokaisen sentin arvoinen. Puhdas vesi, parempi mieli.

*****

Fakta #86: Pelkäsin pienenä Nasse-setää.

Katsaus menneeseen

2010-12-30T14:29:00.004-06:00

Tämä kulunut vuosi on ehkä viimeinen näistä "hektisistä nuoruusvuosista", sillä tässä alkaa olla aika valmis jo olemaan aikuisten oikeasti aikuinen. Ainakin vuodesta 2011 on tulossa pikkuisen rauhallisempi, sillä ensi vuonna tuskin...

maksetaan maltaita viisumista.
juhlitaan valmista maisteria.
muutetaan toiselle puolelle maapalloa kahden kissan ja neljän matkalaukun (+ käsimatkatavarat!) kanssa.
järjestetään kahdet hääjuhlat, yhdet molemmilla mantereilla.
hankitaan koiranpentu hetken mielijohteesta ja rouvan kiivaan inttämisen ansiosta.

Sitähän ei tiedä, mitä kepposia tuleva vuosi tuo tullessaan, mutta epäilenpä, että 2010 jää meidän omiin historiankirjoihin melkoisen poikkeuksellisena hulinavuotena. Ensi vuoden toivelistalla on kylläkin oman talon hankkiminen, ja jos siihen prosessiin oikeasti aletaan, niin voihan se olla, että yksi pikkumuutto Atlantin yli ei tunnu missään.

Lokoisaa uutta vuotta kaikille! Nähdään ensi vuonna!

*****

Fakta #84: Tykkään ihan hurjasti sipulista ja valkosipulista, raakanakin. Haisen varmasti muiden mielestä ihan hirvittävän hyvälle.

Fakta #85: Täällä on tällä hetkellä 20 astetta lämmintä, ja minulla on näin suomalaisena ihan hirvittävän huono omatunto siitä, että istun sisällä hyvällä kelillä. Onneksi viikonloppuna on taas pakkasta, niin voi örmyillä ihan rauhassa. Omatunto kolkutelkoon silloin jonkin muun syyn takia.

Messevä joulu

2010-12-29T13:36:00.002-06:00

Kylläpä Annia lellittiin jouluna! Voi että, oli kaikin puolin niin mukava viikonloppu, että suupielet ovat vieläkin korvissa. Kuvia en ottanut yhtään, joten tässä on nyt vain luotettava allekirjoittaneen todistajanlausuntoon.

Jouluaattona heräiltiin perinteisesti riisipuuron keittoon. Nirso S:kin tykkäsi puurosta sen verran paljon, että uskalsi ensimmäisen kulhollisen (eli yhden ruokalusikallisen) jälkeen käydä santsikierroksella. Se tosin lykkäsi puuroonsa niin paljon fariinisokeria, etten uskaltanut edes maistaa sitä. Vähän turhan makeaa.

Aamupalan jälkeen skypeteltiin minun perheen kanssa hyvä tovi. Oli ihan mahtavaa päästä osaksi heidän joulunviettoaan ja seurata hyväntuulista ja rentoa jouluaattoiltaa koti-Suomessa. Kun perhe oli availlut meidän lähettämät lahjukset, me jätettiin heidät jatkamaan aattoillanviettoa ihan rauhassa ja siirryttiin itse päikkäreille. Laiska aatto, paras aatto.

Usvan ulkoilutuksen jälkeen päästiin vihdoin asiaan, eli syömään. Karjalanpaistin ja laatikoiden jälkeen oli hyvä hetki istahtaa kuusen juurelle ja availla paketit. Saatiin niin kivoja ja ajatuksella valittuja lahjoja, että oltiin ihan ymmällämme. Paketeista paljastui mm. äidin neulomat ihanat villasukat, miehekkäät nahkahanskat, Kalevala-palapeli, salmiakkia, kirjoja, Fiskarsin veitsiä ja sakset... Kiitos!

Minä annoin S:lle kylpytakin ja uuden lompakon, kas kun sen edellinen oli tarrallinen kangaslompakko... Minä taas sain mieheltä kuusen alla jo pitkän aikaa lusineen ison paketin. Sen sisältä paljastui tämmöinen:

Olin vissiin valittanut plösöytymisestä sen verran paljon, että mies oli päättänyt tehdä asialle jotain. Paino ei oikeastaan ole noussut näiden kuukausien aikana yhtään, mikä on sinänsä ihme, ottaen huomioon kaiken roskaruoan ja sohvalla löhöämisen, mutta fyysisen työn loppumisen (ja kaiken roskaruoan ja sohvalla löhöämisen) jälkeen lihakset ovat surkastuneet ja kunto lähentelee absoluuttista nollapistettä. Oli siis erittäin mieluisa lahja!

Meidän jouluaatto huipentui siihen, kun löydettiin Netflixin instant queuesta (eli netin kautta katseltavissa olevista elokuvista) suomalainen elokuva, Joulutarina. Se oli dubattu englanniksi, mutta enpä antanut sen haitata. Keskityin ihastelemaan talvisia maisemia ja vähän ehkä Mikko Leppilampeakin

Joulupäivänä sännättiin heti ensitöiksemme S:n siskon luo brunssille. Siskontytöllä oli päällä minun tekemä vaaleanpunainen villatakki, ja voi kun toinen oli söpö! Kaiken kruunasi se, että tyttö oli oppinut sanomaan Aunt Anni. Sydän taisi vähän sulaa. (Tyttö tykkää muuten minun tekemistä pipareista ja korvapuusteista kuulemma niin paljon, ettei oikein haluaisi muuta syödäkään. Käly kutsuikin niitä baby crackiksi.)

Saatiin vähän jännitystäkin elämään. Laitettiin Usva aidatulle takapihalle mässäilyn ajaksi. Ruokailun jälkeen S meni hakemaan koiraa sisälle, mutta kalpea mies palasikin takaisin ilman koiraa. "I think she got out." Pulssi kohosi jonnekin stratosfääriin ja paniikki tunki väkisinkin päälle. Sännättiin etuovelle valmiina järjestämään etsintäpartio, mutta koirapa istuikin ulko-ovella odottamassa sisäänpääsyä. Notta huhhuh!

Lahjottiin toisiamme pikkuisen lisää heti koiraseikkailun jälkeen. Sain S:n siskolta kolme Marimekon käsipyyhettä! Menin ihan sanattomaksi, ja se on minulle melko harvinaista. Paikallinen Crate and Barrel myy Marimekon tuotteita, joten sieltä nämä ihanuudet oli minulle metsästetty. Ihana lahja. Tämän lisäksi käly antoi minulle laatikkotolkulla vanhoja vaatteitaan, joihin ei omien sanojensa mukaan mahdu enää ikinä. Raskaana ollessa ei välttämättä kannattaisi ruveta käymään läpi vaatevarastoaan, mutta käly sanoi, että jos hän joskus pääsee takaisin vanhoihin mittoihinsa, hän kyllä lähtee shoppailemaan.

No, sitten mentiin S:n vanhempien luo jakamaan vähän lisää lahjoja. Oltiin oltu tosi kilttinä, sillä saatiin taas kerran niin mahtavia lahjoja, että suu on varmaan vieläkin pyöreänä. Nyt meillä on mm. uusia juomalaseja, kolme käsinpuhallettua öljylyhtyä sekä meidän nimillä ja hääpäivällä varustettu keraaminen maljakko.

Mutta minäpä olin ollut ekstrakiltti! Lahjaurakan jälkeen S katosi kellariin ja palasi sieltä ison pahvilaatikon kanssa. Se sanoi, että minä olen ansainnut häneltä vielä toisenkin lahjan. Kävelin varovasti kurkkaamaan, mitä se oli keksinyt, ja sehän oli kuntopyörä.

Jokuhan siis saattaisi ottaa tämän pienenä vihjailuna rouvan leviävästä persauksesta, mutta se ei kuulemma ollut tarkoitus. Olin oikeasti ihan äärettömän otettu tästä kaikesta, ja pyörää ja crosstraineria on poljettu jo monta mailia.

Parasta koko joulussa oli mahtavista lahjoista huolimatta lämmin tunnelma. Mulla on oikeasti ehkä maailman paras mies ja perhe.

*****

Fakta #83: Olen äärimmäisen aamu-uninen ihminen. Nytkin haukotuttaa, vaikka heräsin vasta kolme tuntia sitten...

Överijoulu

2010-12-22T12:55:00.005-06:00

Joulu on. Taas. Puoli vuotta sitten pakattiin hiki hatussa koko elämää muutamaan Atlantin ylittävään matkalaukkuun, nyt odotellaan jo Joulupukkia. Valmistelut ovat meillä korvapuusteja ja huomenna häämöttävää ruokaostosten hoitamista vaille tehty (eilen näpertelin satsin pipareita).

Sain reilu kuukausi sitten juttuehdotuksen kommenttiboksiin koskien jouluöveriyttä (on se sana). Siitä lähtien olen kulkenut silmät ja korvat sepposen selällään, imien kaikkea amerikkalaiseen tyyliin ylilyötyä. Enkä pettymyksekseni oikein nähnyt tai kuullut mitään erikoista. Joko olen jo niin tottunut kuukausitolkulla kestäviin kauppojen joulukinkereihin ja omakotitaloja kiertäviin valonauhoihin, tai sitten ylilyöntejä ei vain sattunut kohdalle.

Kunnes sitten eilen:

Candy Cane Lane, jo 50. joulu menossa

Näitä puhallettavia barbaroita en vielä oikein voi sietää.

Tämä on jonkun koti. Ja näköjäään paikallinen nähtävyys.

Yllä olevan talon autotalli. Mihin parkkeeraisit Amerikan-rautasi?

Eilisen jouluretkemme jälkeen olin aika huuli pyöreänä. Nämä yllä esitellyt paikat ovat jo joillekin amerikkalaisillekin pikkuisen liikaa, sillä anoppi kehotti meitä käymään katsomassa tuota viimeisimpänä esiteltyä taloa. Se oli varma, että minä järkyttyisin. Oikeassa oli. Toisaalta olin myös aika hämmentynyt siitä, miten joku viitsii uhrata hurjan määrän omaa aikaansa ja yksityisyytensä (ja oletettavasti myös aika ison nipun dollareita sähkölaskun maksamiseen) vieraiden ihmisten viihdyttämiseksi. Kysehän oli jo melkein taidokkaasta sirkuksesta, eikä enää mistään tökeröstä jouluvaloviritelmästä.

Meidän oma koti on pikkuisen hillitymmässä kuosissa kuin nuo esimerkkikohteet tuossa aiemmin, vaikka olenkin yrittänyt luoda joulutunnelmaa tähänkin tupaan. Sain valtavasti apua viime viikolla saapuneesta paketista, johon äiti oli pakannut nipun joulutarvikkeita. Nyt meidän pöydällä on punaista Marimekkoa, ja telkkarin päällä tähystää pikkuruinen tonttu-ukko. Sisäisesti joulumieltä ollaan saatu nautittua jouluteen muodossa.

Kaiken tässä merkinnässä esiintyneen krääsän vastapainoksi haluaisin liittää tähän lopuksi lyhennelmän äitini tänä vuonna pitämästä joulunavajaispuheesta. Yllättävän paljon asiaa muori oli puheeseen saanut ahdettua. Ei uskoisi, että ollaan sukua.

Aika on kumma juttu. Ja joulun alla se vasta kummaksi muuttuu. Muistan, kun olin pikkuinen tyttö Horsmanmäen pikkuisella kylällä ja availin itse kötöstämäni joulukalenterin ensimmäistä luukkua ajatellen, että voi kamala, kun jouluun on vielä 23 valovuotta, niin samaan aikaan äiti sinkoili ympäri huushollia kapakalansa kanssa huokaillen, että nyt käy aika vähiin. Opettaja puolestaan väitti, että joulun alla on päivä lyhimmillään, ja minä ajattelin, että miten on noin tyhmä ihminen opettajaksi lainkaan päässyt, kun päivähän on ehdottomasti pisimmillään.

Joulun alla aika tahtoo meiltä aikuisilta loppua. Pitää ehtiä leipoa ja siivota, askarrella ja somistella, kaunistautua ja toipua pikkujouluista, nauttia kulttuurista ja hävittää kiloja, ennen kuin uusia tulee - jotkut kai käyvät vielä töissäkin. Mitä jos nipistettäisiin tästä vouhakasta hetki ja pohdittaisiin sitä, että kaikkien jouluaika ei ole tunnelmallista rauhallista, iloista, hauskaa eikä hyvääkään.

Kukaan meistä ei tiedä, milloin oma joulu muuttuukin alakulon ja ikävän jouluksi. Ja kuten tiedämme, joulun tunnekerroin on kova, ja ikävä voi olla monin verroin pahempi. Niinä hetkinä tarvitaan kaveria, joka laittaa tekstiviestin, muistaa Facebookissa tai ihan peräti tulee kylään. Se on sellainen lahja, joka varmasti ilahduttaa saajaa, mutta antaa paljon myös antajalleen.

Ei jätetä kaveria tänäkään jouluna!

*****

Fakta #82: Tämä joulu on S:lle ja minulle neljäs yhteinen. Tasoissa ollaan, sillä niistä kaksi on vietetty Suomessa ja kaksi täällä Amerikan ihmemaassa. Katsotaan, kumpi maa ottaa johtoaseman vuoden päästä...

Outoa on

2010-12-14T15:37:00.000-06:00

Bemary ehdotti aikoinaan, että kirjoittaisin meidän asunnon omituisuuksista. Avauduin jo aiemmin vääntimistä ja kääntimistä, mutta löytyy täältä toki muutakin mukavaa kummasteltavaa, vaikka itse näihin onkin jo aika tottunut.

Ihan ensiksi pitää mainita, että tämä asunto on yhtä vanha kuin minäkin, enkä usko, että tätä on päivitetty sitten kultaisen 80-luvun. Uudemmista taloista ja asunnoista löytyy vähän modernimpia ja/tai parempia ratkaisuja, joten kaikki amerikkalaiset eivät asu suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna näin "alkeellisissa" olosuhteissa (eikä tämä oikeasti nyt niin kamalaa ole, kunhan hienostelen...).

Aloitetaan tuolta keittiön puolelta. Minulle suurin ihmetyksen/ärsytyksen aihe on epäkäytännöllinen hella. Miten puhdistaisit tämän?

Minäpä kerron. Tuo ritilä vetäistään irti, jonka jälkeen sen alla olevan kulhon voi viskata tiskialtaaseen. Loppujen lopuksi itse siivousoperaatio on melko helppo, mutta voi miten ärsyttävää on, jos ja kun tuonne ritilän alle tippuu kokatessa jotain. Kuumaa levyäpä et niin vain nyhtäisekään irti, joten kulhon pohjalle kertyy jos jonkinmoista palanutta moskaa.

Siirrytäänpä seuraavaksi meidän lämmitys-/ilmastointijärjestelmään. En ole nähnyt täällä missään suomalaisille niin tuttuja seinäpattereita. Yleisimmin törmään kiertoilmalämmitykseen (tai -ilmastointiin), jollainen meilläkin on.

Tällä rasialla kontrolloidaan meidän asumuksen lämpötilaa. Kesällä se näpsäytetään cool-asentoon ja näillä leveysasteillä näin talvella luonnollisesti valitaan heat. Toivottu lämpötila säädetään yläreunassa olevan vivun avulla, ja ainakin minä vielä arvailen, mikä Fahrenheit-lukema voisi olla mukava.

Eipä tuossa vielä mitään, toimii ihan hyvin. Ongelmaksi muodostuu lähinnä se, että termostaatti sijaitsee vetoisassa alakerrassa, joten yläkerta (eli makuuhuone) on monesti ihan liian kuuma, kun samalla alakerrassa jäädyttää varpaat, ellei laita Reinoja tai äidin neulomia villasukkia jalkaan.

Lämmin tai kylmä ilma kulkeutuu olohuoneeseen tämännäköisen seinässä töröttävän pöntön kautta, muihin huoneisiin se virtaa kattoventtiileiden kautta. Lämmityksen tai ilmastoinnin päälläoloa ei voi olla huomaamatta, paitsi jos on täysin kuuro. Melkoinen pöhisijä siis. Kaiken lisäksi pönttö tuntuu puhaltavan kylmää ilmaa, vaikka olevinaan lämmittääkin asuntoa.

Iso syy asunnon kylmyyteen löytyy yksinkertaisista ikkunoista. Meidän alakerran ikkunat avataan nostamalla alempi ikkuna suoraan ylöspäin, yläkerrassa ikkunaa liu'utellaan kiskojaan pitkin oikealle. Avattavia ikkunoita ei meillä voi pestä kuin sisältä päin, sillä ulkopuolella tukkeena on ötökkäverkko. (Näistä minun siivousintoiluista voisi kuvitella, että olisin siivousintoilija. Sehän ei oikeastaan voisi olla kauempana totuudesta.)

Yksinkertaisten ikkunoiden vuoksi sälekaihtimet roikkuvat vapaasti pölyttymässä. Valmiiksi asennettuja verhotankoja/-kiskoja minulla ei ole ollut vielä yhdessäkään amerikkalaisessa asumuksessani, enkä sellaisia ole vielä yhteenkään itse asentanut. Sälekaihtimilla siis mennään. Aika tylsää.

Tässäpä on meidän naulakko; yhteensä neljä naulaa seinässä, jotka omin kätösin siihen hakkasin.

Ollaan yritetty etsiä kätevää naulakkoa kaupoista, mutta vielä aika laihoin tuloksin, joten meidän takkiraukat roikkuvat nauloista tai lepäilevät tuolien selkänojilla. Yläkerrassa olisi toki vaatehuone, jossa vaatteet saavat arvoisensa kohtelun, eli hengariripustuksen. On vain valitettavan epäkäytännöllistä säilyttää ulkovaatteita kauimmaisessa nurkassa ulko-ovelta katsoen.

Muita epäkäytännöllisyyksiä tällaiselle suomalaiselle hienohelmalle on mm. tuulikaapin puute, eli kengille ei ole mitään järkevää säilytyspaikkaa, eikä keittiössä ole kuivauskaappia tiskeille. Asunnossa on monia juttuja, joista tykkään paljonkin, mutta annetaan tämän merkinnän nyt mennä vähän narinan puolelle.

Tässä yhteydessä pitää vielä mainita aika iso narinan aihe, eli se, että meidän taloyhtiö on lähettänyt vaikka minkälaisia lappusia, joissa muistutetaan, että pakkasilla pitäisi jättää kaikki hanat tippumaan vettä, etteivät putket vain jäätyisi. Ollaan suhtauduttu tuollaiseen veden tuhlaamiseen aika nihkeästi, joten kun lauantaina lähdettiin S:n veljen luo yökylään, hanat olivat tiiviisti suljettuja. Kun tultiin sunnuntaina takaisin, isosta pumppuautosta kulki iso letku kohti meidän asuntoa.

Meidän onneksi letkun määränpää oli naapurin asunto. Naapurin epäonneksi vesivahingot olivat sen verran suurta luokkaa, että tyyppi muutti eilen pois. Meille ei koskaan selvinnyt, oliko kyse jäätyneestä putkesta, mutta ollaan otettu varoitukset sunnuntaisen puolikkaan sydänkohtauksen jälkeen melko vakavasti. En edelleenkään ymmärrä, miten asuntojen sisäseinien välissä kulkevat putket jäätyisivät pikkupakkasilla, mutta tiputellaan nyt sitten, ihan vain varmuuden vuoksi.

*****

Fakta #81: Pukeuduin penkkareissa Elvikseksi.

Elvis has left the building.

Niila

2010-12-13T16:24:00.000-06:00

Suomessa on nyt yksi hyvä tyyppi vähemmän ottamassa minut vastaan, kun joskus kylmään Pohjolaan taas eksyn. Enpä lähtiessäni arvannut, ettei enää nähdä.

Niila, olit hienoakin hienompi mies.

It's Times Like These You Learn to Live Again

2010-12-08T11:15:00.002-06:00

Puuh, tauti alkaa vihdoinkin taittua. Johan tässä on reilu viikko sairastettukin ja saatu anoppi huolestumaan niin paljon, että minun vointia tiedustelevia tekstiviestejä tulee meille molemmille päivittäin. Voiton puolella kuitenkin siis ollaan. :)

Kuten jo edellisessä merkinnässä vinkkailin, käytiin perjantaina kuuntelemassa Shinedownia. Olin vielä vähintäänkin puolikuntoinen ja olin jo melkein valmis lähtemään kesken keikan kotiin, vaikka meininki oli mitä mainioin. Onneksi en lähtenyt, sillä itse keikka oli loistava! Pojat olivat sovittaneet biisinsä akustiseksi, ja paria poikkeusta lukuunottamatta homma toimi erinomaisesti. Devour taisi olla ainoa pettymys. Pianolla ei ihan noin vain korvatakaan ärjyvää sähkökitaraa. Olen nähnyt Shinedownin kerran aikaisemmin, Helsingissä Disturbedin lämppärinä vuonna 2008, ja silloin laulajan ääni ei tainnut olla ihan täydessä kuosissa. Perjantaina Brent ei onneksi säästellyt keuhkojaan. Mikä Ä-Ä-N-I!

Kamera jäi kotiin, on siis tyydyttävä kännykkälaatuun.

Loppuunmyydyn keikan näyttämönä toimi vuonna 1927 rakennettu Midland Theater. Yritin aikoinaan metsästää meille liput hyviltä paikoilta, mutta en siinä onnistunut. Tämän vuoksi oltiin general admission -alueella, jossa ei ollut istuimia vaan pelkkiä kyynärpäätaktiikalla (tai aikaisin paikalle saapumalla) hankittuja seisomapaikkoja. Me tultiin vissiin sen verran ajoissa paikalle, ettei tarvinnut töniä, ja nähtiinkin jopa jotain. Teatterin akustiikka oli ihan ok, vaikka välispiikit menivätkin vähän puuroksi. Kuuluvuutta ei yhtään helpottanut se, että vieressä mölysi lauma aika väsähtäneitä neitokaisia. "I'm a bitch and proud of it!"

Illan huippukohtina mieleen jäivät mm. 45, Foo Fighters -cover Times Like These ja spektaakkelin päättäneet Simple Man ja Second Chance. Onneksi jälkimmäinen soitettiin, sillä yksi äänekkäistä ja kulahtaneista leideistä kävi huutamassa korvaani nasaalilla ja humalaisella äänellä: "Have they played Halley's Comet yet? They have to play it, it's the reason I bought the ticket!" Saipahan rahoilleen vastinetta.

Keikasta kuvattiin muuten dvd, joten kaikille halukkailla on joskus tulevaisuudessa mahdollisuus tarkistaa tunnelma kotisohvalta käsin.

No niin, eiköhän tämä fanitus riitä nyt vähäksi aikaa. Mitäs muuta tänne sairastupaan on kuulunut? Ainakin paljon neulepuikkojen heiluttelua. Olen tässä vähälle aikaa neulonut ympyräkaulahuivin, kaksi pipoa (joista toisen lahjaksi), sukat ja miehekkeelle lapaset. Valmistelin meitä talvea varten vielä ostamalla meille talvitakit (ja itselle ehkä kengät...). Ilman toissapäiväistä ostosreissuani S olisi varmaan kulkenut koko talven fleecetakissa.

Meidän viikonloppuihin kuuluu yleensä myös tuntitolkulla jalkapalloa. Siis sitä amerikkalaista. Minusta on vahingossa tullut ihan oikea fani, vaikka mielestäni lajille olisi olemassa parempiakin nimityksiä kuin jalkapallo (kuten mm. puikulan viskely tms.). Minulla on vielä ihan hurjasti opittavaa, mutta ymmärrän kuitenkin jo sen verran, että osaan riemuita oikeissa kohdissa ja älähtää, kun tuomarit ovat epäreiluja.

*****

Fakta #80: Vihaan pitkiä kynsiä (siis itsellä). Aika ironista onkin, että tällä hetkellä kynnet ovat pidemmät kuin pitkiin, pitkiin aikoihin.